Skip to content

Havaintoja

Eräänä iltapäivänä lähdimme koko perheen voimin kauppaan. Puolessa välissä matkaan huomasimme, että tyttäremme on väsynyt ja kiukkuinen, kauppareissun alkaessa häämöttää edessä painajaismaisena mielikuvana. Päätimme lopulta, että mieheni käy hoitamassa ostokset ja me tytöt odottaisimme sillä välin autossa. Vaikein tehtävä jäikin minulle: Miten pitää tyttö hereillä? Kello oli jo liian paljon päiväunille ja pienikin silmien ummistaminen saattaisi tuhota koko uniryhmin.

Olin itse nukkunut edellisen yön todella huonosti ja taistellut uhmakkaan tytön kanssa koko päivän kotona. Joten menin rehellisesti siitä, mistä aita on matalin: Kaivoin kännykkäni taskusta, käynnistin Angry Birdsin ja annoin tyttären uppoutua pelaamiseen.

Ei aikaakaan kun hapuilin uudestaan puhelinta taskustani, muistamatta lainkaan antaneeni sen juuri takapenkille. Tuli hölmö olo. Näinkö tottunut sitä on kaivamaan aina hiljaisella hetkellä puhelimensa esille?

Tyttö pelaili rauhassa takapenkillä ja minä katselin ikkunasta ulos. Ikkunan reunassa oli lunta, joka hiljalleen alkoi sulaa. Lumihiutalerykelmiä valui ikkunan pintaa pitkin ja kaupan hohtava valo sai ne näyttämään uskomattoman kauniilta. Tuijottelin kuin hypnoosissa noita luonnonihmeitä, kuinka ne irtosivat ja kaartelivat vesipisaroiden muodostamia teitä pitkin.

Kun hetken päästä huomasin äidin ja hänen kaksi poikaansa. Nuorempi poika, ehkä hieman vanhempi kuin oma tyttäreni, katseli haltioituneena taivaalta putoilevaa lunta. Äiti ja isoveli joutuivat pysähtymään ja hoputtamaan tätä koko ajan eteenpäin, mutta aina vain uudestaan ja uudestaan poika jähmettyi tuijottamaan taivasta. Hän ojenteli käsiänsä, yritti napata hiutaleita ja näytti olevan aivan omassa maailmassaan.

Laitoin musiikkia hieman kovemmalle ja uppouduin musiikin maailmaan. Mietin vauvaani, joka potkiskeli villisti vatsanahkani alla. Katselin välillä tyttöäni, jonka ruskeat silmät näyttivät mustilta napeilta kännykän hehkuvassa valossa. Kuinka kaunis hän onkaan! Joskus minun on vaikea uskoa, että tuo pienisuuri ihminen on joskus potkiskellut sisälläni samalla lailla kuin hänen pienempi sisarensa nyt. Vielä vaikeampaa on ajatella, että joskus on ollut aika, kun olemme olleet mieheni kanssa vain kahdestaan. Pian tulee aika, että meitä on jo neljä!

Säpsähdin ajatuksistani kun mies palasi takaisin autoon. Aika oli mennyt kuin siivillä, ilman kännykän tuomaa helpotusta odotteluun.

Matkalla kotiin tuijottelin katuvaloja ja lumihiutaleita niiden valossa. Katselin talvea, joka täydessä loistossaan näyttäytyi ympärillämme. Tuntui hyvältä, olla vain.

Facebookin uutisvirta ei katoaisi mihinkään, toisin kuin lumihiutaleet ikkunassani.

Kategoria: Minä Perhe

2 kommenttia

  1. ulla ruonansuu
    ulla ruonansuu

    Hienosti kerrottu!

    27.1.2016
    |Vastaa
    • Laura
      Laura

      Kiitos! 🙂

      27.1.2016
      |Vastaa

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *