Skip to content

Kaksi synnytystä, kaksi kokemusta

Perheessämme on alkanut uusi aikakausi, sillä torstaina 4.2. meille syntyi pienisuuri poika. Vauvantuoksu on valloittanut kotimme ja rätit ovat löytäneet paikkansa sohvien käsinojilta. Silmäpussit kasvavat ja univelkaa kerääntyy, jokaisen perheenjäsenen etsiessä osaansa tässä uudessa elämäntilanteessa.

Minulla on takanani nyt kaksi synnytystä, joista kumpikin on ollut aivan erilainen. Nyt ymmärrän, mitä synnytys parhaimmillaan voi olla.

Ensimmäinen synnytykseni käynnistettiin jo raskausviikolla 38+0, mutta se ei käynnistynytkään yrityksistä huolimatta. Kolme viikkoa makasin välillä osastolla, välillä kotona ja olin jatkuvan seurannan alla. Vauvalla ei ollut hätää ja oikeastaan koko käynnistäminen oli tehty heppoisin perustein, mutta silti käynnistystä jatkettiin. Lopulta synnytys saatiin käyntiin puhkaisemalla kalvot.

Kun on synnyttämässä ensimmäistä kertaa, kaikki on uutta. Ensimmäinen kerta luo myös pohjan sille, mitä pitää normaalina ja tavallisena.

Synnytys kesti reilut yhdeksän tuntia. Synnytyssalissa oli kalpea loisteputkivalaistus. Oksensin koko synnytyksen ajan ja avautuminen oli erittäin hidasta. Kätilön läsnäolosta en muista paljoakaan. Muistan ainoastaan kun hän kysyi, haluanko jotain kivunlievitystä tai kun hän kertoi ohjeita, miten hengittää oikein supistuksien aikana. Vaikka minulla oli järkyttävät selkäpoltot, minut laitettiin selälleen synnytyssängylle ja kipu oli niin valtaisaa, että menetin osittain muistini.

Kohdunsuun avautuminen pysähtyi viiteen senttiin. Kätilön mukaan ”vauva vetäytyi taaksepäin”. Olin varma, että kuolen ennen kuin vauva saadaan ulos minusta. Kun anestesialääkäri tuli laittamaan minulle epiduraalipuudutusta, hän moitti sitä, että olin vasta viisi senttiä auki ja nyt jo puudutusta vailla.

Onneksi kätilöni tiesi, mitä hän teki. Hän ymmärsi, että kehoni oli krampissa kaikista niistä käynnistysyrityksistä. Kun epiduraalipuudutus oli saatu laitettua, tapahtui täydellinen rentoutuminen. En ehtinyt kuin kierähtää selälleni ja kohdunsuuni rävähti loput viisi senttiä auki. Jo ennestään sekava pääni joutui entistä suurempaan hämmennykseen kun piti alkaa yhtäkkiä puskemaan vauvaa ulos.

Synnytys päättyi pelottavasti. Vauvalla oli napanuora erittäin kireällä kaulan ympärillä ja se jouduttiin katkaisemaan ennen aikaisesti. Hänet vietiin heti tehohoidon puolelle, jonne myös mieheni lähti kiireesti. Koska synnytyksessäni kakkoskätilö oli korvattu kätilöharjoittelijalla, ompeluvaihe oli opetustilanne.

Olin juuri tullut äidiksi, mutta olin nähnyt vauvani vain vilaukselta. Minulle kerrottiin, että vauvalla on kaikki hyvin, mutta sen jälkeen olin aivan yksin omien ajatuksieni kanssa. Makasin sängyssä, tuijotin kelloa ja kuuntelin kuinka kätilöt puhuivat keskenään. Kukaan ei puhunut minulle mitään. Olin yksin.

Tietysti mieheni olisi jäänyt luokseni, jos olisin halunnut. Minusta oli kuitenkin paras, että hän oli vauvan kanssa. Minä kun en päässyt liikkumaan mihinkään.

Kun synnytys oli virallisesti ohi, halusin lähteä katsomaan vauvaani tehohoidon puolelle. Kätilö vain huikkasi, että kokeile kantaako jalat kunnolla ennen kuin lähdet kävelemään. Kävelimme miehen kanssa kahdestaan ulos salista ja olo oli hämmentynyt. Tuli tunne, ettei äidillä ei ollut enää väliä kun vauva oli saatu ulos.

Mitä enemmän aikaa synnytyksestä kului, sitä enemmän asia alkoi vaivata minua. Uusi raskaus sai minut hakeutumaan pelkopolille, jotta voisin kohdata tulevan synnytyksen paremmalla mielellä. Onneksi pelkopolilla minut otti vastaan erittäin mukava ja ystävällinen kätilö, joka jaksoi käydä asian kunnolla kanssani läpi.

Pelkäsin joutuvani käynnistykseen. Onneksi kuitenkin toinen synnytykseni käynnistyi luonnollisesti muutamia päiviä lasketun ajan jälkeen.

Kaikki alkoi juuri niin kuin olin toivonut: Heräsin yöllä supistukseen ja hiljalleen supistukset kovenivat. Sain kokea miltä tuntui lähteä aamuviideltä autolla kohti sairaalaan. Pelkäsin matkalla, että he käännyttäisivät minut takaisin, sillä luotto omaan kroppaani oli kadonnut ensimmäisen synnytyksen myötä. Olin varma, ettei aukeamista tapahtuisi supistuksista huolimatta. Yllätyksekseni olin kuitenkin synnytysosastolle päästyäni jo neljä senttiä auki. Muutamassa tunnissa olin saavuttanut jo sen avautumisen vaiheen, mikä vei ensimmäisessä synnytyksessä yhdeksän tuntia.

Synnytyssalissa oli lämmin, tunnelmallinen valaistus. Makasin sängyssä rauhallisissa tunnelmissa, hengitellen supistuksia läpi. Vitsailin mieheni ja äitini kanssa supistusten välillä. Tuntui oudolta, että olin ylipäätänsä synnyttämässä.

Jossain vaiheessa supistuksen kovenivat rajusti. Kätilö soitti anestesialääkärin laittamaan spinaalipuudutuksen, mutta jostain syystä lääkäriä ei kuulunut pitkään aikaan. Odotellessa olin todella kipeä, mutta toisin kuin ensimmäisessä synnytyksessä, tunsin hallitsevani tilanteen. Kätilö istui vierelläni, paineli akupisteitä ja hieroi selkääni. Hän puhui rauhoittavasti, ohjeisti rentouttamaan kehoa ja antoi tukea. Hän oli läsnä.

Kun lopulta sain puudutteen, oli avautumisvaihe aivan loppusuoralla. Kalvot puhkaistiin ja sain hetken kerätä voimia ennen ponnistamista.

Hämmennyin kun kätilö kysyi, missä asennossa haluaisin ponnistaa. Minulla oli siis vaihtoehtoja. Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistusvaihe oli ollut kiireinen ja sekava. Nyt sain ponnistella rauhalliseen tahtiin, omassa rytmissäni ja kehoani kuunnellen.

Vauva nostettiin heti syliini ja sain kuulla, kuinka tuo pieni ihminen rääkäisi ensimmäisen rääkäisynsä. Synnytyssali, joka ei tuntunut enää kylmästi pelkältä synnytyssalilta, ei ollut aavemaisen hiljainen. Sain ihailla rauhassa pienokaistani. Mihinkään ei ollut kiire. En ollut yksin.

Synnytyksellä ja synnytyksellä on eronsa. Ensimmäisessä synnytyksessä kätilön ammattitaito varmisti, ettei tyttäremme saanut synnytyksessä vaurioita ja se on tietysti tärkeintä. Mutta varsinkin ensisynnyttäjänä olisin kaivannut kätilöltä enemmän tukea ja läsnäoloa.

Synnytyksen kova kipu vaatii henkisesti paljon. Itse koen, että suurin työ synnytyksessä on se, että pitää oman päänsä kasassa. Kivulle on helppo antaa periksi, antaa kontrollin pettää ja päästää paniikki valloilleen. Siksi kätilön läsnäolo ja henkinen tuki on parasta kipulääkettä mitä voidaan tarjota.

Fyysiset haavat paranevat kyllä, mutta henkiset eivät välttämättä koskaan.

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Perhe

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *