Skip to content

Unelma ikkunan takana

Kun olin 18-vuotias, elämä oli aika yksinkertaista: Asuin 33-neliöisessä yksiössä kissani kanssa. Arkipäivät kuluivat koulussa, laiskasti opiskellen. Rehellisesti sanoen taisin enemmän viettää aikaa ruokasalissa teetä ryystäen kun oppitunnilla hikoillen. Viikonloppuisin joko juhlittiin tai sitten otettiin rauhallisemmin vanhempien luona löhöten. Ystäväpiiri koostui vanhojen ystävien ja uusien opiskelukavereiden sekavasta sopasta.

Kun yksiö alkoi ahdistaa, löysin itseni kävelemästä ympäri asuinaluetta. Koska asuinalue on eräänlainen harju, saatoin usein kivuta korkeammalle harjua ja katsella kauniina valomerenä hohtavaa kaupunkiani. Mutta suosikkini oli silti yksi ainoa pyörätien pätkä.

Tämä pyörätie meni kaksikerroksisen rivitalon edestä. Pyörätien toisella laidalla oli rivi puita, jotka tiputtivat syksyisin lehtensä tummalle asfaltille. Toisella laidalla oli asuntojen sisäänkäynnit ja pienet terassit. Ovipielissä oli syksyisin pyöriä, pyöräkärryjä sekä hiekkaleluja. Talvisin pyörät vaihtuivat liukureihin ja pulkkiin. Minusta tuntui, että lähes jokainen asunto piti sisällään lapsiperheen.

Myöhäisinä kouluaamuina pyörätiellä saattoi kohdata lapsia, jotka olivat matkalla äitinsä kanssa läheiselle leikkikentälle. Koulusta tullessani lapset leikkivät leikkikentällä tai olivat juuri palaamassa takaisin sisälle. Lasten äänet saivat minut hymyilemään.

Muistan vieläkin erään syysillan kun kävelin tavalliseen tapaan tuon samaisen talon ohitse. Taivaalta tihkutti sadetta ja kuulokkeissani soi Adele. (Muistan itse asiassa biisinki: Hometown Glory!) Katsahdin yhteen talon ikkunoista ja näin kuinka äiti tarjoili lapsilleen puuroa. Silloin sydämeni sykähti lujasti.

Tajusin, että siinä ikkunaruudussa näkyi unelmani kaikessa yksinkertaisuudessaan: Halusin perheen. Kuinka ihana olisikaan rakastua ja saada lapsia. Mennä naimisiin ja saada koti, jota ylpeydellä kutsuisi kodiksi. Oli se sitten omakotitalo, rivitalonpätkä tai kerrostaloasunto.

Yhtäkkiä tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Mutta enhän minä silloin tiennyt, että rakkaus odotti minua aivan nurkan takana.

Olin 19-vuotias kun rakastuin ensimmäistä kertaa. Muistan kuinka käperryin kainaloon ja tuijotin verhojen takana hohtavaa katulamppua. Mietin, että onko tässä mitään järkeä. Voisiko tämä olla ovi unelmiini vai satuttaisinko vain itseni? Unelmointi on loppujen lopuksi uhkapeliä. Pelimerkkeinä olet sinä ja elämäsi pienet palaset. Mutta sinä istut myös pelaajan paikalla ja päätät, millaisen riskin haluat ottaa. Mitä enemmän on pelissä, sitä suuremmat ovat myös voitot.

Minä olen voittanut. Enemmän kuin osasin odottaa.

Eilen poikamme sai nimensä. Kastejuhla oli kaunis ja lämminhenkinen, juuri sellainen mitä olimme halunneet. Illalla käperryin mieheni kainaloon ja huokaisin helpotuksesta, että juhlat olivat ohitse. Kaikki se työ oli nyt tehty ja arki jatkuisi taas tavalliseen tapaansa. Väsymys oli jotain käsittämätöntä.

Siinä hetkessä minä muistin yhtäkkiä tuon syysillan, ikkunaruudun ja äidin tarjoilemassa puuroa lapsilleen. Siitä oli jo melkein kymmenen vuotta aikaa.

Olemme rakentaneet itse oman kotimme. Ovipielessämme on tyttäreni sininen pulkka ja liukureita. Keitän tyttärelleni puuroa joka päivä, istun hänen kanssaan ruokapöydän ääressä ja kuuntelen hänen tarinoitaan. Aamuisin kehdosta tuijottavat suuret silmät ja pieni poikani täyttää makuuhuoneen nälkäisellä itkullaan. Vasta reilu kuukausi sitten tuo pieni ihminen oli vatsanahkani alla ja potki kylkiluitani.

Hei menneisyyden minä! Olemme nyt siellä ikkunan toisella puolella!

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Minä Perhe

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *