Skip to content

Kun vauvakupla puhkeaa

Aika on mennyt todella nopeasti. Poikamme on jo kahden kuukauden ikäinen, vaikka aivan vasta löhösin sohvalla ja kirosin isoa vatsaani. Synnytys on enää muisto vain ja kroppa on palautunut hienosti raskaasta työstänsä. Kun hiljalleen on havahtunut siihen, ettei ole enää raskaana, ymmärtää saaneensa kehonsa takaisin. Pääsiäislomalla olin juuri tästä faktasta erittäin onnellinen, sillä minuun iski kaamea vatsatauti ja sain helpottaa oloani koko lääkekaapin antimilla.

Kahden lapsen kanssa oleminen tuntui aluksi pieneltä järkytykseltä. Koska vauvalla ei alkutaipaleellaan ole minkäänlaista rytmiä, oli melkoinen haaste yhdistää tämä rytmittömyys esikoisen kanssa luotuihin rutiineihin. Toisaalta taas se, että oli jo olemassa jonkinlainen rutiinien kehys, auttoi rytmin löytämisessä. Näin kahden kuukauden yhdessäolon aikana elämä on sujahtanut sujuvasti urilleen ja rytmi on löytynyt. Jopa liiankin hyvin.

Sanotaan, että rutiinit luovat perustan lapsiperheen arjelle. Ilman rutiineja elämä on kaaosta ja kaaos saa lapset tuntemaan olonsa turvattomaksi. Ymmärrettävää, sillä eiväthän nämä pienokaiset ymmärrä esimerkiksi kellosta vielä mitään. Näin kevään ja valon lisääntyessä tämä asia valkeni entisestään kun jouduin selittämään tyttärelleni miksi pitää mennä nukkumaan, vaikka ulkona ei ole vielä pimeä. Tähän asti kun tyttären maailmankuvassa pimeys on tarkoittanut automaattisesti yötä. (En malta odottaa kesää ja niitä yöllisiä keskusteluja, miksi pitäisi muka klo 3 mennä vielä takaisin nukkumaan..)

Kun vauva syntyy, vauvakupla imaisee sisäänsä ja ulkopuolinen maailma unohtuu uuttaa perheenjäsentä tuijottaessa. Jossakin vaiheessa tuo kupla kuitenkin rikkoutuu ja havahtuu siihen mitä kodin seinien ulkopuolella on. Alkaa kaivata ystäviä ja itseänsä.

Olen oppinut liikkumaan kahden lapsen kanssa ja näin ollen saanut rohkeutta kulkea myös kodin ulkopuolelle. Olen käynyt vierailulla ystävieni luona ja keräillyt kokoon niitä ihmissuhteiden muruja, joita rankka raskausaika jätti jälkeensä. Se on piristänyt, mutta ei tarpeeksi. Jokin on jäänyt puuttumaan.

Eräänä iltana kupla sitten poksahti.

Jynssäsin tuttipulloja puhtaaksi ja laittaessani ne kiehumaan aloin tyhjentämään astianpesukonetta. En ollut varma, kuinka monta kertaa olin koneen sille päivää jo tyhjentänyt ja täyttänyt. Aina kun olin keittiössä, lapoin astioita joko koneen sisälle tai sieltä ulos. Se oli minun vapaa-aikaani silloin kun mies viihdytti lapsia. Olin muuttunut kotitalousrobotiksi, joka joko hoiti lapsia tai kulki pää tyhjänä ympäri kotia tekemättä jääneiden kotitöiden perässä. Jos meillä oli vieraita, tyttäreni taukoamaton pulputus peitti alleen kaiken mitä yritin suustani päästää. Olin menettänyt itseni.

Sanoin miehelleni, että haluaisin lähteä tanssimaan. Näin minä tein.

Istuin iltaa ystävieni luona. Katsoimme jääkiekkoa, kuuntelimme musiikkia, pelasimme lautapelejä ja juttelimme. Kuinka ihanalta tuntuikaan löhötä sohvalla ja puhua muista asioista kuin lapsista ja kotitöistä. Vaikka äiti on aina äiti. Näytin kuvia pienokaisistani muille, mutta puolustuksekseni voinen sanoa että tein sen vain pyydettäessä.

Kun kävelin öisessä kaupungissa, taivaalla tuikkivat tähdet ja revontulet tanssivat. Ymmärsin kuinka paljon rakastinkaan tätä kaupunkia. Yökerhossa kohtasin lisää ystäviä ja tanssin itseni väsyksiin. Kuinka hyvältä tuntuikaan olla hetken aikaa vain minä.

Arkeen palaaminen tuntui aivan erilaiselta. Kotityöt maistuivat ja tyttären puheensorina ei jyrännyt enää allensa. Rutiineihin on mukava palata, kun niistä pääsee hetkeksi irti. Kukapa meistä ei joskus haluaisi vähän painaa kaasua pohjaan ja antaa tuulen lepattaa hiuksia?

Joskus unohdetaan, että äitiyden verho kätkee alleen myös ihmisen ja persoonan. Äitiys tai rakkaus lapsia kohtaan ei muutu vähempiarvoiseksi, jos joskus ajattelet sitä tyyppiä, joka olit jo ennen äidiksi tuloa. Huomioni on kotona ja lapsissa, mutta rakastan silti yhä esimerkiksi livemusiikkia tai peli-iltoja ystävieni kanssa. Minä olen yhä minä. Haluan, että lapseni oppivat näkemään äiti-sanan taakse ja oppivat tuntemaan sen naisen, jota myös Lauraksi kutsutaan. Siksi on tärkeää olla muuttumatta robotiksi.

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Minä Perhe

2 kommenttia

  1. Ihan mahtavaa, että sait vauvakuplan puhkaistua, etkä juuttunut vain samaa toistavaksi robotiksi. Mulla oli vähän huonoäiti-fiilis itselläni, kun puhkaisin kuplan ennen pääsiäistä…

    7.4.2016
    |Vastaa
    • Laura
      Laura

      Kiitos! Hyvä että sielläkin on kupla puhjennut, vaikka vaikeaahan se aina on. Kyllähän sitä moneen kertaan kävi läpi kaikki syyllisyyden tunteet. Mutta näin jälkeenpäin tuntuu hyvältä, että tuli lähdettyä. Arvostaa taas tätä kotielämää ihan uudella tavalla. 🙂

      7.4.2016
      |Vastaa

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *