Skip to content

Kun äiti pelaa

Tähän alkuun on mainittava, että pahoittelen jos tekstini on sekavaa tai vilisee kirjoitusvirheitä. Univelkaa on kertynyt, mutta en silti pysty pitämään itseäni poissa kirjoittamasta. Joten tässä tulee taas juttua, unisella twistillä höystettynä.

Olen vihdoin kyennyt ottamaan yhden harrastukseni takaisin päiväjärjestykseen. Nimittäin pelaamisen.

Olemme saaneet monesti kummeksuvia katseita kun puhutaan pelaamisesta. Mieheni ei nimittäin ole lainkaan peli-ihmisiä, vaikka pelaaminen usein mielletään juuri miesten harrastukseksi. Sen sijaan perheemme pelihullu olen minä. Tästä asetelmasta kertoo hyvin se, että kun Playstation 4 –pelikonsoli ilmestyi, himoitsin sitä itselleni. Meillä ei kuitenkaan ollut varaa hankkia sitä silloin, joten tyydyin pelaamaan ystävieni luona. Eräänä kesäisenä iltana mieheni sitten yllätti minut: Hän oli ostanut yllätyslahjana minulle kyseisen konsolin! Romanttista, eikö vain? Hän oli kylkiäiseksi ostanut vielä haluamani pelin, että pääsisin heti kunnolla pelaamisen makuun.

Pelaaminen on harrastus, joka on kulkenut mukanani koko elämäni. Olen jo lapsena ollut kiinnostunut kaikenlaisista peleistä, lautapeleistä videopeleihin. Onnekseni vanhempani ovat olleet suvaitsevaisia tätä kiinnostusta kohtaan ja tukeneen harrastustani. Joululahjapaketista on saattanut paljastua uusi pelikonsoli tai synttäripäivänä on vierailtu paikallisessa peliliikkeessä. Pelaaminen on hyväksytty osana minua.

Mitä pelaaminen on minulle sitten antanut? Entä onko siitä ollut minulle haittaa?

Pelaaminen mielletään usein epäsosiaalisten ja syrjäytyneiden harrastukseksi. Minulle pelaaminen on ollut sekä yhteistä ajanvietettä ystävien kanssa että tapa sulkeutua hetkeksi pois maailman pauhusta. Nuorempana meitä saattoi olla suuri joukko yhdessä pelaamassa ja mikä parasta, peli yhdisti monia erilaisia ihmisiä. Nykyään online-pelit ovat syrjäyttäneet sen, että oltaisiin fyysisesti samassa paikassa. Toisaalta online-pelaaminen mahdollistanut sen, että yksinäinenkin ihminen voi löytää pelikaverin. Usein kuulee moitittavan, että pelien kautta hankitut virtuaaliset ystävät ovat typeriä, mutta jollekin ne voivat olla ainoa kaveruussuhde, mitä heillä on. Minulla on ollut onnea, sillä parhaan ystäväni kanssa pelaamme yhä pelejä yhdessä. Siis siten, että olemme fyysisesti läsnä. Niin kauan kuin välimatka sen mahdollistaa, aion siitä pitää kiinni.

Kuten aiemmin mainitsin, pelaaminen nähdään nimenomaan poikien juttuna. Nuoruudessani tytötkin kyllä pelasivat, mutta luulen sen johtuneen siitä, että pelit tekivät siihen aikaan suurta läpimurtoa. Tytöt pelasivat tasohyppelyitä ja ns. kevyempiä pelejä, mutta eivät oikeastaan koskaan uppoutuneet pelimaailman pauloihin.

Suhtautuminen naispuoliseen peliharrastajaan on muuttunut jonkin verran vuosien varrella. Hyvänä esimerkkinä naispelaajiin suhtautumisesta oli kun teininä pelasin paljon erästä online-sotapeliä. Eräällä pelikerralla sattui sitten niin, että saavutin kärkipaikan parhaana pelaajana yhdellä serverillä. Muistan kuinka pelin chatissa ylistettiin pelitaitojani. Mutta vain siihen asti kunnes kaikki tajusivat minun olevan nainen. Ensin minua väitettiin valehtelijaksi ja lopulta, kun kaikki uskoivat minun puhuvan totta, sain potkut. Naisille ei ollut sijaa siinä porukassa.

Nykyään naispelaajat eivät ole enää niin ihmeellinen asia, vaikkakin usein huomaa naissukupuoleen liitettävän tietyntyyppiset pelit kuten esim. simulaatiopelit. Toimintapelit, kuten toimintaelokuvatkin, ovat yhä miehiin liitettäviä asioita, vaikka jonkinlaista sukupuolirajojen rikkoutumista on nähty. Onkin ollut jännä huomata, miten naisten kiinnostus laajempaan pelirepertuaariin otetaan jossain määrin nihkeästi vastaan. Toisaalta miesten silmissä naispelaajista on luotu eräänlainen fantasia, jossa kaunis ja seksikäs nainen pelaa videopelejä. Tosin eipä tuo ihme, että nainen tässäkin tapauksessa nähdään vain seksiobjektina, eikä suinkaan ajatella hänen olevan kiinnostunut peleistä muuten kuin miehen miellyttämistä varten.

Mikä peleissä sitten viehättää minua? Minulle pelin ratkaiseva tekijä on yleensä ollut hyvä tarina. Oli pelin lajityyppi sitten mikä tahansa, hyvä tarina imaisee mukaansa ja koukuttaa pelaamaan peliä eteenpäin. Varsinkin nykyään pelit ovat hyvin elokuvamaisia. Joissakin peleissä tarina menee tiettyä käsikirjoitusta pitkin, joissakin taas pelaaja pystyy olennaisesti vaikuttamaan tarinan kulkuun ja tapahtumiin. Kun on itse ohjaksissa, kokemus on paljon intensiivisempi kuin esimerkiksi elokuvassa. Sitä luo eräänlaista tunnesidettä pelihahmoihin ja pelimaailmaan, jolloin pelikokemus voi herättää suuriakin tunteita. Kerran yksi peli sai minut niin suureen tunnemyrskyyn, että olin tolaltani lähes viikon. Juuri se on syy, miksi rakastan pelejä.

Onko pelaamisesta ollut sitten jotakin haittaa?

Joskus pelaaminen on pahentanut migreeniäni. Teininä minulla oli migreenikohtauksia jatkuvasti, eikä yltiöpäinen ruudun tuijottelu varmasti sitä ainakaan helpottanut. Jotkut pelit, joissa oli paljon nopeasti muuttuvia kuvakulmia ja kirkkaita värejä, saattoivat myös laukaista kohtauksen. Nykyään tämä ongelma on kadonnut, mutta toki pelaaminenkin on vähentynyt. Sen lisäksi osaan myös itse tunnistaa sellaiset pelit, jotka aiheuttavat kohtauksia.

Toinen asia ei oikeastaan ole haittapuoli vaan ehkä enemmän asia, johon itse haluan äitinä kiinnittää huomiota. Nimittäin ikärajat.

Uskon, että ikärajat ovat hyviä opasteita siinä, mikä sopii millekin ikäryhmälle. Suhtaudun kuitenkin skeptisesti määritelmiin, joilla ikärajat annetaan. Paljon on myös kiinni pelaajasta ja hänen valmiudestaan vastaanottaa tiettyjä asioita. Jotkut ovat kypsempiä käsittelemään esimerkiksi väkivaltaa, kun taas herkemmälle yksilölle pienikin väkivalta voi olla ahdistavaa.

Oma äitini oli aika tarkka ikärajojen suhteen, mutta katsoimme usein yhdessä ns. kiellettyjä elokuvia ja juttelimme niistä jälkeenpäin. Nuori ihminen ei välttämättä pysty ymmärtämään asioita kuten aikuinen ja tässä tapauksessa aikuisen on hyvä olla oppaana. Itse haluaisin pyrkiä juuri tähän, että pystyisin lapsilleni tarjoamaan ymmärryksen siitä, miksi ikärajoja on ja miksi jokin asia ei välttämättä sovi 12-vuotiaan silmille. Maailmassa kaikki menee nykyään niin nopeasti eteenpäin, että vanhemmat saavat todella tehdä töitä pysyäkseen perässä. Mutta kaikki se vaiva toivottavasti palkitsee myöhemmin.

Eniten minua masentavat ne hetket, kun uutisista saa lukea jonkun seonneen ja tappaneen ihmisiä. Siinä vaiheessa osaan jo odottaa, että murhaajaan liitetään automaattisesti peliharrastus. Sillä tavoin alleviivataan, kuinka kaikki pelaajat ovat sekopäitä. Ehkä on helpompaa hakea ratkaisua käsittämättömiin tapahtumiin pelejä tai vaikkapa metallimusiikkia syyttämällä (se on myös aika yleinen syntipukki) sen sijaan, että yritettäisiin alkaa ratkomaan suurempia sosiaalisia ongelmia.

Olen pelannut siis koko ikäni, myös niitä väkivaltaisia pelejä. Silti minusta on tullut aivan tavallinen perheenäiti. Ymmärrän toki, että pelaaminenkin voi mennä haitalliseksi jos se riistäytyy käsistä. Mutta toivoisin, että mustavalkoisen ajattelun sijaan pelaamisesta osattaisiin nähdä ne hyvät puolet.

Sillä jokaisella meistä on intohimomme. Minulla se on pelaaminen.

Kategoria: Minä

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *