Skip to content

Onnellinen ikävästä

Kysyin Facebook-sivullani, josko jollakulla lukijoista olisi ehdotuksia mistä voisin kirjoittaa. Sain yhden ehdotuksen, jossa ehdotettiin kirjoittamaan otsikolla ”Onnellinen ikävästä”. Tässäpä tulee!

Miehelläni on ollut muutamia työreissuja viimeisen kuukauden aikana. Ensimmäinen reissu, joka vei miehen pois pariksi päiväksi, jännitti valtavasti. Jäin ensimmäistä kertaa yksin lasten kanssa kotiin useammaksi päiväksi. Päivän rutiinit olivat jo selkeät, mutta miten illat sujuisivat yksikseen? Entä jos vauva valvottaisi yöt? Miten jaksaisin?

Ensimmäinen reissu meni kuin itsestään. Kun mies aamulla lähti lentokentälle ja päivä starttasi käyntiin, oli helpottavaa ajatella, että huomenna mies olisi jo takaisin kotona. Toinen reissu sen sijaan vei miehen pitemmäksi aikaa pois.

Nämä reissut opettivat paljon tärkeitä asioita.

Arvostus yksinhuoltajia kohtaan kasvoi entisestään. Kun on kaksi pientä lasta hoidettavana, siinä ei kerkeä ottaa itsellensä aikaa lainkaan. Kun sain lapset illalla unille, se vähäkin oma aika meni kotitöiden ja muiden juttujen parissa. Oli myös pakko mennä ajoissa itse nukkumaan, että jaksoi aamulla taas.

Vauvamme nukkuu jo täydet yöunet. Tietysti miehen ollessa poissa kotoa, vauva päättikin herätä tavoistaan poiketen keskellä yötä. Herääminen yöllä tuntui yllättävän kivuttomalta, tottuneesti laahustin keittiöön lämmittämään maitoa. Mutta syötön jälkeen vauva ei enää nukahtanutkaan uudelleen, kuten ennen. Sen sijaan valvoimmekin useamman tunnin ja kun vihdoin sain pojan unille, kerkesin juuri ja juuri silmäni ummistaa kun homma alkoikin jo uudelleen. Kun tästä toisesta herätyksestä selvittiin, taas nopea tankkaus unta ja sitten olikin jo tyttö vierellä vaatimassa aamupuuroa. Kun pää sumussa yritin pitää hommaa kasassa, arvostus omaa miestä kohtaan kasvoi valtavasti. Hän kuitenkin oli meistä se, joka usein ensimmäisenä nousi yöllä sängystä jos vauva itki. Tämä tosin johtui osittain myös siitä, että hän on meistä herkkäunisempi.

Yksin ollessani, huomasin ahdistuvani hieman kun oli aika laittaa yöunille. Ahdistus johtui siitä, että ymmärsin olevani ainoa aikuinen talossa ja näin ollen ainoa vastuunkantaja. Jos jotain tapahtuisi, kaikki olisi minun käsissäni. Vaikka mieheni kärsii toisinaan herkkäunisuudestaan, minulle se tuo turvaa. Hän reagoi nopeasti, jos jotain erikoista tapahtuu. Yöt tuntuivat pelottavilta yksin.

Miehen poissaolo näkyi tietysti myös muussakin kuin lastenhoidossa.

Meillä on tapana puhua paljon päivän aikana. Kun mies tulee töistä kotiin, vaihdamme kuulumiset, kerromme päivän tapahtumista ja päivitämme tärkeät asiat toisillemme. Illalla kun lapset käyvät unille, me istumme yhdessä sohvalle. Katselemme yhdessä televisiota ja juttelemme. Mies silittää jalkojani tai löhöän hänen kainalossaan. Nukkumaan mennessä mies sulkee minut syliinsä ennen kuin molemmat nukahtavat omille puolilleen. Pieniä hellyydenosoituksia, joilla kerrotaan toiselle, että välitetään. Ja kun toinen on poissa, huomaa kuinka paljon niitä kaipaakaan. Ikävä valtaa sydämen.

Loppujen lopuksi on tärkeää, että toinen on välillä poissa. Arjen hyörinässä ei välttämättä aina muista ajatella, kuinka tärkeä rooli sillä toisella osapuolella onkaan kaikessa. Usein on myös helpompi moittia toista kuin kiittää. Miksi onkaan niin helppoa nähdä aina ne huonot asiat hyviä asioiden sijaan?

”On niin ihanaa saada tuntea itsensä yksinäiseksi. On niin ihanaa, saa tuntea ikävää.”

Näin sanailee Herra Ylppö Maj Karma -yhtyeen kappaleessa Romanssi. Nuo lauseet voisivat olla minun suustani. Sillä jos en tuntisi yksinäisyyttä tai ikävää, silloin kaikki ei olisi kunnossa. Silloin toisen läsnäololla ei olisi lainkaan väliä.

Olen onnellinen ikävästä. Se kertoo, että välitän.

Kategoria: Minä Perhe

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *