Skip to content

Minä, äiti

Siitä on lähes kolme vuotta, kun minusta tuli äiti. Ainakin jos puhutaan fyysisestä äidiksi tulemisesta. Toukokuisena aamuyönä nostin syliini pienen vauvan, joka katseli minua suurilla silmillään. Siinä hän oli, minun tyttäreni. Hetkessä hartioilleni painui valtava vastuu tuon pienen ihmisenalun elämästä.

Mitä äitiys on minulle?

Äitiys on itsekkyydestä luopumista, oman elämänsä jakamista. Kun ennen ajattelit vain omaa itseäsi ja omia tarpeitasi, nyt ajatuksissa on kahden tai useamman ihmiset tarpeet. Näin kahden lapsen äitinä siis kolmen. Ei riitä, että olet itse kylläinen vaan sinun on huolehdittava myös lasten ruokkimisesta. Sinun on pestävä itsesi lisäksi myös lapsesi. Peset omat hampaasi vasta kun lasten hampaat ovat puhtaat. Sinä olet viimeinen, joka painaa pään tyynyyn illalla.

Äitiys on rakkautta. Hetkiä, jolloin pysähdyn vain tuijottamaan lapsiani ja ihailemaan heidän ainutlaatuisuuttaan. Katselen tyttäreni kaartuvaa nenää, hänen tummia silmiään ja suloista suutansa. Poikani pieniä käsiä, jotka puristavat sormeani. Hänen vaaleita silmiään, joista paistaa ilo ja ihmetys. Joskus on vaikeaa ymmärtää, että he ovat kasvaneet kehossani ja muistella kuinka nuo pienet jalat joskus potkivat kylkiluitani. On vaikea ymmärtää, että ilman minua heitä ei olisi. Minä pystyn luomaan elämän, yhdessä toisen ihmisen kanssa.

Äitiys on matka omaan itseensä. Jatkuvaa itsensä tutkiskelua ja pohdintaa siitä, kuinka olla hyvä äiti. Millaisen roolimallin annan lapsilleni? Vaikka äitiys on jakamista, silti on tärkeää pitää huolta myös omasta itsestään, omasta persoonallisuudestaan. Lapset heijastavat äitinsä kuvan itseensä ja siksi on tärkeää, että lapsesi näkevät Sinut.

Äitiys on jatkuvaa oppimista. Kyselevä lapsi saa huomaamaan, kuinka vähän tiedätkään. Opit jatkuvasti uusia tapoja katsoa maailmaa kun näet pieniä ihmeitä ympärilläsi lapsen silmien kautta.

Äitiys on pelkoa ja surua. Näet yhtäkkiä elämän kivikot selkeämmin kuin koskaan. Menettämisen pelko on lamaannuttava ja tieto kaikista maailman vaaroista tuntuu ahdistavalta. Kun haluaisi sulkea lapsen sylinsä suojaan, eikä koskaan päästää pois. Vaikka tietää, että joskus on vain päästettävä irti ja toivottava, että on osannut antaa oikeat eväät heidän matkallensa.

Tänä iltana minä katselin niitä samoja suuria silmiä, jotka katselivat minua silloin kolme vuotta sitten. Minä pyyhin poskilta kyyneleet ja kerroin, ettei ole mitään syytä pelätä. Keksin mielessäni tarinoita ja kerroin niitä tyttärelleni, jotta hän unohtaisi pelkonsa ja rentoutuisi. Kerroin kuinka huomenna pelattaisiin pupu-peliä yhdessä ja kuinka pian alettaisiin järjestää hänen synttärijuhliansa. Lopulta pelko hellitti ja uni vei voiton.

Myöhemmin samana iltana, pitelin pientä poikaani sylissäni ja katselin hänen syömistään. Hän oli ollut luonamme vasta kolme kuukautta, mutta silti tuntuu kuin hän olisi aina ollut kanssamme. Eikä taipaleemme ole vasta kuin alussa, mitä kaikkea meillä olisikaan vielä edessä. Minun pieni prinssini.

Minun pienokaiseni. Teen parhaani, että voisin olla teidän arvoisenne.

Äitiys

Kategoria: Minä Perhe

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *