Skip to content

Kesäyön mietteitä

Kesä on tullut. Varmin merkki siitä on se, että valvon. Tiedän, että se kostautuu aina seuraavana päivänä, mutta en silti voi sille mitään. Rakastan hiljaista taloa, ulkona leijuvaa kesäyön sumua ja sitä, että voin olla hetken aivan rauhassa itsekseni. Tämä on myös aikaa kun luovuuteni kukkii parhaimmillaan. Jokin taika näissä öissä on. Onko se sitten niin, että luovuus vaatii uhrauksia ja minulla se uhraus on yöunet?

Olen kirjoittanut liian vähän viime aikoina. Se johtuu siitä, että elämä on liian kiireistä. Arkiaamut alkavat sillä, että tytär tepsuttelee sänkyni vierelle ja tökkii minut hereille. Sen sijaan, että voisin rauhassa venytellä itseni tähän maailmaan, kerään nopeasti tavarani ja hiivimme yhdessä ulos makuuhuoneesta. Toivoen, ettei vauva heräisi. Sillä jos molemmat heräävät yhtä aikaa, sirkus on melkoinen.

Kun herääminen on niin nopeatempoista, huomaan havahtuvani horkasta muutaman tunnin kuluttua. Syön aamupalani vasta kun vauva on päiväunilla, mutta silloinkin pikaisesti, sillä yleensä tyttö jo kiiruhtaa minua kanssaan ulos.

Ulkoilun jälkeen alkaa seuraava hulinavaihe. Vauva herää, tyär vaatii huomiota ja ruokaakin pitää tehdä. Yleensä kun mies saapuu töistä kotiin, tunnen pientä helpotusta sisälläni. Vihdoin voin istahtaa hetkeksi ja vain olla. Juoda sen aamuteen, joka jää joka aamu välistä.

Pian alkavat kuitenkin iltajutut. Mies hoitaa vauvaa ja minä käytän tytön iltapesulla. Kun tyttö on tyytyväisenä unilla, vauva jatkaa vielä valvomistaan hetken kunnes nukahtaa kehtoonsa. Sitten on vain pieni hetki aikaa olla ihan kaksistaan, kunnes yöunet kutsuvat taas ja päivä alkaa uudestaan.

Olen kiitollinen ja onnellinen molemmista lapsistani. Mutta joskus päivien nopea rytmi väsyttää. On minulla hetkeni kaiken tämän keskellä, mutta ne ovat katoavaisia. Ehkä juuri siksi nämä valoisat kesäyöt kutsuvat luokseen, antamaan aikaa omille ajatuksillensa. Ajatukset taas saavat kirjoittamaan, purkamaan sitä kaikkea pois sisältä.

Aiemmin minua vaivasi inspiraation puute ja yritin kovasti etsiä asioista joista kirjoittaa. Nykyään tuntuu, että aiheita on enemmän kuin aikaa. Se on ahdistavaa. Tuntuu kuin olisi aivan räjähtämispisteessä kaikesta siitä, minkä haluaisi purkaa paperille. Laatu kärsii siitä kun asiat sitten ryöppyävät holtittomana ulos. Kiire näkyy valitettavasti helposti tekstissä.

Valehtelisin jos väittäisin, etten kaipasi jo yliopistoa. Sitä, että aivot saavat muuta ajateltavaa kuin puuron keittämisen, pyykinpesun ja astianpesukoneen täyttämisen. Toisinaan tuntuu, että olisi mukava ikävöidä omaa perhettänsä. Kun on aina läsnä, ei voi ikävöidä.

Toisaalta tässä kotiäitielämässä on hetkensä. Kun yöpaita päällä makoilee olohuoneen lattialla ja katselee lapsien touhuja. Poika potkiskelee lattialla ja hämmästelee oman kehonsa liikkeitä. Tyttö laulaa ja esittelee tanssiliikkeitänsä. Joskus on vaikeaa ymmärtää, että nuo kaksi ihmistä ovat kasvaneet sisälläni. En enää edes muista sitä aikaa kun meitä oli vain minä ja mieheni.

Päivien virta on joskus niin kova, että pelkään jääväni sen alle. Jos lapset kasvavat noin nopeasti, silloinhan minunkin täytyy vanheta ja rapistua yhtä nopeasti? Sanotaan, että pitäisi tarttua hetkeen. Mutta entä jos nuo hetket menevät niin nopeasti, että ymmärtää ne vasta kun on jo liian myöhäistä? Silloin pitäisi kai hidastaa tahtia, mutta se on mahdotonta. On vaikeaa pysäyttää venettä kosken kuohuissa tai lakata vain soutamasta. Silloinhan vene kaatuu.

Vai kaatuuko?

Yritän saada päivistä kiinni luomalla kiinnepisteitä elämään. Päivämääriä, joita odottaa ja joihin turvautua. Ne ovat kuin pisteitä, jotka auttavat piirtämään kokonaisen kuvan kaikesta tästä.

Kesäöistä en myöskään luovu. Univelkakirja on jo niin pitkä, että tuskinpa muutamat lisärivit paljoa painavat.

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Minä Perhe

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *