Skip to content

Back to basics

Joskus arki on todella puuduttavaa ja kuluttavaa. Tiedättekö sen fiiliksen kun tuijottaa likapyykkikoria ja tuntuu, ettei pyykkien määrä koskaan vähene? Tai kun tekee jauhelihakastiketta, vaikkei sitä oikeastaan tee edes mieli, mutta kun on pakko tehdä jotain helppoa ruokaa mikä kelpaisi 3-vuotiaalle nirsoilijallekin? Entäs ne aamut kun vauva päättää herätä jo ennen kuutta ja raahaudut olohuoneen matolle vauva sylissä kilkuttamaan helistimiä ja puhumaan vauvakieliä? Kun lähdet ostamaan kaupasta maitoa ja palatessasi kotiin huomaat unohtaneesi ostaa margariinia. Kun lähdet ostamaan margariinia, kotona huomaat taas kolme uutta asiaa, jotka olisi pitänyt ostaa kaupasta.

Kunnes kaikki tuo arjen rutiini rikkoutuu.

Valoisuus on aiheuttanut minulle unettomuutta. Olen joutunut turvautumaan melatoniiniin ja odottaapa tuolla pimennysverhokin valmiina asennusta makuuhuoneen ikkunaan. Nappasin melatoniini-tabletin ja kello alkoi käydä uhkaavasti jo niin paljon, että ehdin jo surkutella seuraavan aamun herätystäni. Enpäs arvannutkaan vielä silloin, että en ehtisi edes nukahtaa kun tyttäreni alkaisi itkeä huoneessaan ja vastassa olisi sängyllinen täynnä oksennusta. Melatoniinin aiheuttamassa sumussa laittaisin keskellä yötä pyykkikonetta pyörimään ja tekisin olohuoneeseen sairaspetiä.

Yön saldoksi tuli loppujen lopuksi kolmisen tuntia unta. Miehelle sitäkin vähemmän, sillä hän vietti yönsä pidellen oksennusämpäriä pienelle potilaallemme, joka oksensi parhaimmillaan viiden minuutin välein. Olisin antanut mitä vain, jos olisin saanut herätä tavallisen ärsyttävään arkiaamuun. Vain kuuden tunnin yöunet tuntuivat tuossa tilanteessa luksukselta.

Luoja kiitos tukiverkkomme on hyvä. Koska tytön oksennustauti oli todella rajua sorttia, näin parhaaksi pyytää mummolaa huolehtimaan vauvasta kun minä keskittyisin sataprosenttisesti tytön hoitamiseen. Se oli hyvä ratkaisu. Istuin lähes 8 tuntia tytön vierellä ja pitelin hänelle ämpäriä. Välillä raahasin sotkeutuneita vuodevaatteita ja pyyhkeitä pesuhuoneeseen odottamaan koneeseen pääsyä. Pyykinpesukone ei hiljentynyt hetkeksikään, sillä jonoa kerääntyi koko ajan. Enää ei harmittanut pursuava likavaatekori, sillä ainakaan vaatteet eivät olleet yltä päältä oksennuksessa.

Havahduin jossain vaiheessa päivää siihen, että minua heikotti. Säikähdin jo, että nyt tauti iskee minullekin. Kunnes ymmärsin, että olin unohtanut syödä. Kun sain tytön hetkeksi uneen, ryntäsin keittiöön syömään pikaista välipalaa ja palasin takaisin paikoilleni. Laitoin viestiä miehelle, että hän toisi kotimatkallaan meille noutoruokaa. Kuka tässä kaaoksessa ehtisi enää ruokaa tehdä? Vaikka olin optimistisesti edellisenä iltana nostanut jauhelihapaketin pakkasesta sulamaan.

Kun mies tuli töistä kotiin ja saimme vielä apuvoimia omilta vanhemmiltani, lähdin kauppaan täydentämään ruokavarastojamme. Silmiä särki kun ajoin kohti Prismaa ja väsymys painoi valtavana taakkana hartioilla. Havahduin kauppaan astuessani vilkaisemaan housujani, koska en ollut varma, olinko tajunnut vaihtaa yöhousuni pois ennen lähtöä. Onneksi olin, vaikka ehkäpä yöhousut olisivat kruunanneet jo valmiiksi suttuisen olemukseni.

Nyt kun nukun kahdestaan vauvan kanssa makuuhuoneessa, miehen ja tyttären pitäessä sairasleiriä olohuoneessa, en voi muuta kuin haaveilla tavallisesta arjesta. Kun vain pääsisi tekemään sitä jauhelihakastiketta ja kuuntelemaan samalla tyttären höpinöitä. Puhumaan vauvakieliä olohuoneen lattialle kun aamu hiljalleen käynnistyisi kodissamme ilman, että joku perheenjäsenistä viettäisi aikaansa oksennusämpärin äärellä. Kun saisi käydä ostamassa maitoa ilman, että pelkää lähteneensä kotoa pelkässä yöpaidassa.

Ihana arki, tule jo takaisin!

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Perhe

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *