Skip to content

Kuka minä olen?

Perhettämme on ravistellut melkoinen vatsatauti. Mies oli ensimmäinen, jonka tauti kellisti pesuhuoneen lattialle. Kun hän oli juuri taudistaan toipunut, aloitti tyttäremme oman osuutensa ja se kestikin vaihtelevana hurjan viikon. Siinä välissä minä ehdin käydä oman välikuolemani ja vauvallakin vaippoja on saanut vaihtaa hyvin tiuhaan tahtiin. Eikä riittänyt, että tauti riivasi meidän perhettämme. Tauti löysi myös minun vanhempani, jotka saivat oman osuutensa. Hinta, jonka he maksoivat siitä, että auttoivat meitä.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet raskaita. Tyttö on nukkunut viikon olohuoneen lattialla, jätesäkillä vuoratulla patjalla ja mies vahtinut vieressä sohvalla, että yö selvittäisiin mahdollisimman vähillä pyykkimäärillä. Minä ja poika olemme taas kaksistaan makuuhuoneen puolella, minun ottaessa luonnollisesti vastuu vauvasta yöaikaan.

Mutta kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, tämä tauti on opettanut asioita. Paljon enemmän kuin tavallisen arjen kaipuusta.

Jokainen kotiäiti tietää sen arvottomuuden tunteen. Sen kun päivästä toiseen teet yrität pitää arkea kasassa. Eikä kukaan tule taputtamaan olkapäälle ja kehu ahkerasta työstä. Kuinka monta kertaa saat kiitosta siitä, että kaapit pursuavat puhdasta päälle pantavaa tai että lämmin ruoka on tarjolla joka päivä? Harvemmin, mutta se ei johdu siitä etteikö työ olisi arvokasta. Se on vain niin näkymätöntä ja itsestään selvää.

Entäs sitten kun äiti makaa pesuhuoneen lattialla eikä pysty nousemaan edes omille jaloillensa?

Luojan kiitos minulla on mies, joka osaa toimia ilman minua. Pyykkikone pyöri ilman minuakin ja lapset hoidettiin, vaikka kiirettä piti. Minullekin riitti aikaa sen verran, että sain vierelleni vesikannun ja sänky petattiin valmiiksi odottamaan parempaa oloa. Mutta tietysti juuri nyt oli miehellä sellainen työviikko, ettei töistä käytännössä voinut olla poissa. Silloin iski hätä.

Puhelin kävi kuumana kun mies yritti organisoida lastenhoitoapua. Yhtäkkiä niin tukeva ja turvallinen tukiverkko rakoili. Nekin enemmän vapaana olevat pelkäsivät tartuntaa, eivätkä suostuneet tulemaan apuun. Lopulta miehen oli pakko jäädä kotiin päiväksi ja tehdä vaihto äitini kanssa iltapäivällä, jotta pääsi illaksi töihin korvaamaan menetettyä päiväänsä.

Mies sanoi pesuhuoneen ovella, että vakuutusmainoksessa on sanomaa. Että kyllä äitikin pitäisi vakuuttaa, vaikka eipä se tautia sen enempää estäisi. Siinä pesuhuoneen lattialle käpertyessäni tunsin itseni yhtä aikaa maailman huonoimmaksi että tärkeimmäksi ihmiseksi.

Erikoisempi tilanne on ajanut myös melkoisen itsetutkiskelun äärelle niinä hetkinä, kun aikaa ajatuksille on siunaantunut. Olen huomannut katoavani. Aamuyöllä tuijotin verhojen välistä pilkottavaa valoa ja mietin itseäni. Kuka minä oikein olin? Sillä hetkellä olin keho, joka piteli maitopulloa vauvan suussa. Päivällä se sama keho kantoi pyykkiä koneeseen ja piteli oksennusämpäriä. Ei ollut aikaa ajatella ja olla minä. Piti vain toimia ja tehdä, pitää hommaa kasassa.

Toisaalta itsensä unohtaminen on juuri syvintä äitinä olemista. Kun pitelee sairaana olevaa lasta sylissään, ei ole aikaa murehtia omaa olemistaan, vaan kaikki energia kuluu oman lapsen hyvinvointiin. Välillä pitää muistuttaa itseänsä esimerkiksi syömään, koska sitä ei välttämättä muuten muista.

Viikon tuijotettuani seiniä, päätin antaa itselleni aikaa ja armoa. Lähdin elokuviin, jotta saisin hetken olla ja hengittää. Ajatella jotain muuta kuin oksennuksen tahraamia pyykkejä tai pölyä, joka kerääntyi uhkaavasti nurkkiin koska ei ollut aikaa siivota. Palatessani kotiin, jaksoin taas paremmin unohtaa.

Se ei aina ole helppoa unohtaa itsensä ja omat tarpeensa. Mutta toivottavasti tauti alkaa hiljalleen olemaan mennyttä ja pääsemme taas takaisin normaaliin elämänrytmiin. Ehkä sitten on aika muistella, keitä me kaikki olimmekaan.

Kategoria: Minä Perhe

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *