Skip to content

Urhea 3-vuotias

Seison keskellä lapsijoukkoa vauva sylissä. Tytär pitelee minua kädestä kiinni ja hänen katseensa käy hiljalleen läpi koko huoneen. Lopulta katse kääntyy minuun ja hän sanoo surkealla äänellään: ”Äiti, älä mene.”

Sitten alkaa vyöryä suustani se tuttu mantra:

”Katsopas kun tyttö leikkii tuolla, mene sinäkin mukaan!”
”Eikös ole paljon leluja täällä?”
”Sinähän tykkäät tehdä palapelejä, täällä on niitä tosi paljon.”
”Äiti menee käymään pikkuveljen kanssa kotona ja tulee sitten hakemaan sinut.”

Tilanne alkoi vaikuttaa jo epätoivoiselta, kunnes tyttö istahti hoitotädin syliin ja uppoutui lautapeliin. Kun sanoin lähteväni, sain osakseni hieman surumielisen katseen, mutta niin käsi huiskutti minulle eikä vastalauseita enää kuulunut.

Kotimatkalla ajattelin mielessäni, kuinka valtavan paljon rohkeutta ja urheutta vaaditaan pieniltä ihmisiltä. Jos minut laitettaisiin yhtäkkiä huoneeseen, jossa on kymmenen ikäistäni aikuista, saattaisi minuakin ujostuttaa. Tosin, aikuiset lähestyisivät kuitenkin toisiaan hellävaraisemmin kuin lapset toisiansa.

Eikä päiväkerhon aloitus ole ainoa, missä on vaadittu pieneltä tytöltämme ymmärrystä.

Kun vauvamme syntyi helmikuussa, huomasimme nukkumaanmenorutiinien menevän uusiksi. Aiemmin toinen meistä vanhemmista oli istunut tyttäremme huoneessa, kunnes uni oli tullut. Homma toimi niin kauan, kunnes jäin yksin lasten kanssa illaksi kotiin.

Vauva oli itkuinen ja tyttären nukkumaanmenoaika tuli. Otin tytön hetkeksi kainaloon ja kerroin tilanteen. Äidin täytyi nyt hoitaa pikkuveljeä ja hänen pitäisi mennä yksin nukkumaan. Sain osakseni surullisen ilmeen ja vastaväitteitä. Kun vein tytön sänkyyn ja poistuin huoneesta, lohduton itku alkoi. Siinä minulla oli sitten kaksi itkevää lasta. Heijasin vauvaa ympäri taloa ja yritin samalla lohdutella tyttöä, että äiti on kyllä täällä oven toisella puolella. Puolessa tunnissa tyttö oli unessa ja sen jälkeen hän oppi nukahtamaan yksin.

On haasteellista yrittää jakaa huomionsa kahden lapsen kesken, varsinkin kun vauva vaatii väistämättä enemmän huomiota kuin vanhempi lapsi. Välillä sitä syyllistyy pitämään esikoista isompana lapsena kuin hän loppujen lopuksi onkaan. Eikä tätä mielikuvaa helpota se, että tyttö haluaa tehdä ja kokeilla kaikkea itse. Mutta kun tyttö kömpii syliin, sitä havahtuu kuinka pieni toinen onkaan. Kuinka paljon häneltä vaaditaan, vaikka elämää ei ole takana vasta kuin kolme hullua vuotta.

Vauvan nukkuessa päiväunia, me avaamme pöydälle värityskirjamme. Äiti omansa ja tyttö omansa. Siinä me sitten väritämme ja kuuntelemme musiikkia, ihan kahdestaan. Tyttö kyselee kysymyksiään ja minä yritän selittää parhaani mukaan. Ne ovat tärkeitä hetkiä, sillä silloin olen hetken tytön oma.

”Milloin me mennään taas kerhoon? Kuinka monta yötä pitää nukkua vielä?”

Niinhän siinä lopulta kävi, että kun äiti tuli hakemaan kerhosta, ei olisikaan haluttu lähteä pois. Äidille kerrottiin napakasti, että hiekkakuorma pitää hoitaa loppuun ennen kuin voidaan lähteä. Minun urhea pieni 3-vuotiaani. Niin suuri, mutta silti niin pieni.

Kategoria: Perhe

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *