Skip to content

Erilaiset lapset

Meidän vauvamme on ehtinyt jo huimaan 7 kuukauden ikään. Jo esikoisen kohdalla tuntui, että vauvavuosi vain hujahti ohitse ja tämän toisen kanssa aika tuntuu menevän vielä nopeampaa. Osasyynä on varmasti se, että kotona pitää enemmän kiirettä kahden kuin yhden lapsen kanssa. Näiden 7 kuukauden aikana olen myös alkanut havaitsemaan pojassamme omanlaistaan persoonallisuutta ja todennut, että kotona on kaksi aivan erilaista ihmistaimea.

3-vuotias tyttäremme on temperamenttinen ja energinen tapaus. Kun hän oppi liikkumaan, hän tutki uteliaana ympäristöään ja eikä millään malttanut rauhoittua syliin. Nyt isompana tyttönä on pientä ujouttakin tullut mukaan kuvioihin, mutta sen tuoma epävarmuus voitetaan nopeasti pienellä kannustuksella. Esimerkiksi päiväkerhoon jääminen ensimmäisenä päivänä tuntui aluksi haastavalta. Mutta kun päivä oli pulkassa ja tyttö todennut, että kerhossa oli oikeastaan mukavaa, ei enää ole ollut mitään ongelmia. Jo toisena päivänä tyttö kehotti minua lähtemään jo pois, vaikka olin hädin tuskin ehtinyt auttaa häneltä ulkovaatteita pois. Sama kuvio toistui myös tanssitunnilla.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei tyttö haluaisi tai tarvitsisi syliä. Hän tykkää aamuisin hiipiä viereeni ja käpertyä kainalooni, jos pikkuveli ei ole vielä hereillä. Syliin saatetaan tulla tankkaamaan hellyyttä kesken leikkien tai turvaan kun ujostuttaa liikaa. Ikävä iskee jos äiti ei ole kotona. Viikonloppuaamuisin ei maltettaisi millään odottaa, että äiti herää.

Poikamme vaikuttaa olevan paljon herkempi tapaus kuin siskonsa. Poika liikkuu sujuvasti jo ryömimällä, mutta viihtyy kaikista mieluiten sylissä. Silloin tällöin hän uskaltautuu lähtemään tutkimusretkelle, mutta kesken kaiken saattaa iskeä hätä päästä takaisin äidin syliin.

Kun tyttäremme alkoi nukkua omassa huoneessaan pinnasängyssä, aamuisin ei kuulunut koskaan itkua. Tytär seisoi pinnasängyssä ja jokelteli iloisesti. Poikamme sen sijaan aloittaa aina aamunsa itkulla. Nyt kun pikkuherra on oppinut nousemaan seisomaan tukea vasten, löytyy huoneesta aina unien jälkeen lohduton pikkuinen, joka kyyneleet silmissä puristaa pinnasängyn laitaa.

Olen pohtinut, voiko läheisyyden tarve olla yhteydessä synnytykseen? Tyttären syntyessä sain hänet ensimmäisen kerran syliini vasta neljä tuntia syntymän jälkeen, kun taas poika nostettiin heti syliini. Läheisyyttä olen kuitenkin antanut kummallekin yhtä lailla ja itse asiassa tytärtä imetin pitempään kuin poikaamme. Vai onko kyse todella vain luonteiden erosta?

Poika olisi täydellinen esikoinen. Ensimmäinen vauva, jota on aikaa hellitellä ja paijata. Mutta kun talossa on kaksi lasta, meinaa olla välillä vaikeaa vastata kummakin lapsen omiin tarpeisiin. Jokainen äiti tietää, kuinka hirveää on sanoa lapselle, että nyt ei ehdi eikä pysty. Mutta niitä tilanteita tulee väistämättä, vaikka kaikkensa yrittäisi. Minäkin olen vain ihminen, vaikka mielelläni omistaisin neljä kättä ja kyvyn olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

On myös tuskallista ajatella sitä, että poika tulee menemään päivähoitoon paljon siskoaan aikaisemmin. Tämänkin suhteen roolit olisivat olleet paremmin toisinpäin. Toki en voi tietää, miten poika päivähoitoon suhtautuu kun sen aika tulee. Mutta sen tiedän, että itselleni se ei tule olemaan helppoa. Jos tuntuu jo kotona ollessa siltä, ettei voi antaa itsestään tarpeeksi, miten käy sitten kun joutuu keskittymään omaan opiskeluunsa?

Uskon, että jo herkkyyden huomaaminen ja ymmärtäminen auttaa paljon. Lapsia ei tarvitse tunkea samaan muottiin. Siinä missä toinen tarvitsee jämäkkää kuria, toiselle hellempi tapa voi toimia paremmin. Tuntuu hullulta sanoa, että äidin täytyy tuntea omat lapsensa, jotta tietää mikä heille sopii parhaiten. Se voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta ei se kaikille välttämättä ole. Jopa meidän koulusysteemimme tuntuu perustuvan siihen ajatukseen, että tungetaan kaikki samaan muottiin. Onneksi sitä on alettu huomioimaan enemmän ja ehkä tulevaisuudessa jokainen meistä nähdään enemmän yksilönä.

On mielenkiintoista nähdä kuinka lapset ovat jo vauva-aikana niin erilaisia. Vaikka perusjutut olisivatkin jo hallinnassa esikoisen vauva-ajoilta, on kaikki silti yhtä suurta opettelua. Jokainen perheenjäsen on oma yksilönsä, jotka yhdessä muodostavat perheen. Välttämättä kaiken sovittelu yhteen ei aina suju ongelmitta, mutta lopputuloksena on uniikki, omanlaisensa taideteos.

Näihin kehyksiin näyttää tulevan melkoinen värien kirjo!

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Perhe

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *