Skip to content

Elokuva-arvostelu: Passengers

Mieheni päätti viedä minut syntymäpäiväni kunniaksi elokuviin ja elokuvaksi valkkautui Passengers, jonka katsomista olimme jo aiemmin suunnitelleet. Tässä ajatuksiani elokuvasta ja pahoittelen jo nyt, jos tämä arvostelu spoilaa liikaa juonta. Yritän olla paljastamatta liikaa, vaikka elokuva kyllä paljastaa lopulta itse itsensä.

Avaruusasema matkalla kohti uutta planeettaa. Uusi siirtokunta, uusi alku ja uusi maailma. Matkustajia 5000 ja miehistöä 200, kaikki horroksessa omissa kapseleissaan. Yksi mies, Jim, herää kesken unen ja huomaa nopeasti, ettei hänen kuuluisi olla hereillä. Matkaa on jäljellä 90 vuotta, eikä unille pääse enää takaisin. Jotain häätys keksiä, jottei koko loppuelämä kulu avaruusasemalla matkalla päämääräänsä.

Miehistö on tietenkin omassa hyvin suojatussa kammiossaan, jonne ei Jim pääse, vaikka kuinka yrittää. Alkaa olla yksinäistä, kun ainoa kaveri asemalla on baarimikko, joka on androidi. Lopulta Jim huomaa kauniin New Yorkilaisen journalistin, Auroran, uinuvan kapselissaan ja alkaen käydä läpi hänen tietojaan, lopulta rakastuen tuohon nukkuvaan naiseen. Lopulta vaikean ajatustyön lopputuloksena mies päättää herätä Auroran unestaan. Jim siis tuomitsee naisen samaan kurjaan kohtaloonsa kuin itsensä, joka herättää eräänlaisen moraalikysymyksen henkiin.

Aurora ei ole luonnollisestikaan iloinen kuulleessaan, että loppuelämä tullaan viettämään avaruusaseman karuissa maisemissa. Jim ei tietenkään tohdi kertoa, että hän on herättänyt tämän unestaan, vaan vetoaa teknologiaan. Elokuva alkaa pitää otteessaan. Paljastuuko Auroralle totuus vai saako Jim pidettyä salaisuutensa?

Tähän asti olin pitänyt näkemästäni. Pääni alkoi jo pohtia mahdollista lopputulosta, mutta en osannut luoda päässäni selkeää kuvaa loppuratkaisusta. Miten tälläinen elokuva voi päättyä? Vaikka Auroralle selviäisi totuus, mihin siitä jatkettaisiin?

Elokuvassa on tähän asti kuvattu hienosti Auroran ahdistusta kohtalostaan. Samalla nainen on purkanut tuntojaan kirjoittamalla ylös tarinaa elämästään avaruusasemalla Jimin kanssa. Aletaan pureutua enemmän hahmojen henkilökohtaiseen elämään ja tietysti romantiikka tulee myös kuvioihin.

Lopulta katsojalle aletaan tiputtelemaan vihjeitä siitä, ettei avaruusasema toimikaan niin sulavasti kun on annettu ymmärtää. Jotain rytinää on siis tulossa, mutta mitä?

Ja sitten ajetaan juoni hienosti metsään. Elokuvan toinen tunti on hieno esimerkki siitä, miten kliseet elävät ja voivat hyvin.

Avaruusasema alkaa hajota käsiin ja huomataan, että asialle täytyy tehdä jotain. Mutta ei tiedetä, mikä on ongelma ja missä kohtaan tätä valtavaa avaruusasemaa se mahtaa sijaita. Konehuonekin on valtavan salin suuruinen.

Tämä olisi avannut niin paljon uusi ovia juonelle. Pitäisikö kenties herättää muita ihmisiä? Entä miehistön? Moraalikysymyksiä oltaisiin saatu mukaan vaikka kuinka paljon, puhumattakaan erilaisista toimintamalleista.

Mutta ongelma löytyykin vahingossa heti ja sitten alkaakin kliseitä paukutella oikein urakalla. Tottakai kaikki on vain näiden kahden sankarin varassa. Tietenkin asema onkin yhtäkkiä juuri sillä hetkellä räjähtämässä ja homman ratkaisu ei onnistukaan niin helposti kuin oli alkuperäinen suunnitelma. Tietysti kaikki pitääkin tehdä manuaalisesti ja niin, että henki lähtee. Kumpi uhrautuu vai uhrataanko kokonainen ihmisjoukko? Mahtuihan elokuvaan toki myös kuolema, joka ei sitten kuitenkaan ollut kuolema. Puhumattakaan siitä, että takaisin uneen olisikin mahdollista päästä, mutta tietysti se olisi mahdollista vain toiselle heistä. Entä voittaako rakkaus kaikki esteet?

Se ihmetys, jännitys ja odotus oli tiessään. Kiemurtelin tuolissani silmiäni pyöritellen ja mietin, että eikö osata tehdä enää muuta kuin samaa vanhaa? Missä on yllätyksellisyys ja uudet ideat? Vai onko niin, että katsojia ei uskalleta enää haastaa? Onko katsojista tullut liian yksinkertaisia, että kaikki samat ideat pitää käyttää uudelleen?

Potentiaalia elokuvassa olisi ollut vaikka kuinka, mutta se kompastui kliseisiinsä. Kaksi tähteä, joista toinen alun vuoksi ja toinen siksi, että maisemat toivat minulle mieleen Mass Effect-pelisarjan. Ehkä puolikkaan voisin vielä antaa vielä siitä, että Jennifer Lawrencen tunteiden tulkinta sai minutkin ahdistumaan.

2%c2%bd

Kategoria: Kulttuuri

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *