Skip to content

Äiti, joka ei osaa

Se oli toukokuinen yö neljä vuotta sitten kun minusta tuli äiti. Toisin kuin olin kuvitellut, en saanut vauvaa rinnalleni, vaan hänet vietiin suoraan synnytyssalista tehohoidon puolelle. Mies meni vauvan luokse ja minä jäin yksin ajatuksieni kanssa. Katselin kelloa ja totesin olevani nyt äiti. Silti kaikki oli ennallaan. Mystinen äitiyden valo ei langennut päälleni ja olin yhtä tietämätön kaikesta kuin olin ollut vuorokausi sitten.

En itkenyt nähdessäni tyttöni ensimmäistä kertaa, enkä silloin kun nostin hänet ensimmäistä kertaa. Tuijotin vain tuota nyyttiä hämmästyneenä ja pää pyörällään. Viimeiset kolme viikkoa olin juossut kodin ja sairaalan väliä, odottaen malttamattomasti sitä hetkeä kun synnytys koittaisi ja vauva tulisi vihdoin maailmaan. Nyt kun se hetki oli siinä, en osannut enää ajatella mitään.

Tunsin itseni kömpelöksi. Kun kylvetin vauvaa ensimmäistä kertaa, laskin hänet liian alas ja hän hörppäsi vettä sisuksiinsa. Vaippaa vaihtaessa pelkäsin kuollakseni tuota haurasta pientä olentoa. Kun mies lähti kotiin ruokkimaan kissat ja minä jäin vauvan kanssa yksin perhehuoneeseen, olin ahdistunut ja peloissani. Missä oli se äitiyden suloinen kupla, joka tuntui olevan kaikkien muiden paitsi minun ympärilläni?

Kotona itkin kasaan kuivuneita rintojani ja nälkäistä vauvaa, joka hiljeni vain tuttipullolla. Ympärillä olevat ihmiset jakelivat neuvoja, mutta ne eivät toimineet minulle. Tunsin olevani rikki ja epäkunnossa. En osannut sitoa edes kantoliinaa siten, että olisin luottanut sen pitävän vauvani turvassa. Puhumattakaan siitä, että roskapussit täyttyivät kertakäyttövaipoilla, vaikka olisi ollut parempi käyttää kestosellaisia.

Reilu vuosi sitten oli taas sairaalan perhehuoneessa. Tällä kertaa ihan yksin ilman miestäni ja sylissäni pieni poika vauva. Se mystinen äitiyden valo ei vieläkään langennut päälleni. Tällä kertaa olin saanut sentään vauvan rinnalleni heti, mutta olin yhtä hämmentynyt kuin ensimmäisellä kerrallakin. Siinä me taas oltiin, minä ja vauva, aloittamassa yhteistä matkaa. Molemmat vähän eksyksissä.

Osasin sentään vaihtaa vaipan. Mutta poika kuorsasi nukkuessaan ja paniikissa kyselin kätilöiltä, onko moinen ihan normaalia. Kätilöt naureskelivat, että ainakaan ei tarvinnut tarkistella erikseen, hengittääkö vauva. Poika nukkui vain sylissä ja sehän tarkoitti, etten itse saanut nukuttua lainkaan. Kun kätilöt ottivat pojan yhtenä yönä hetkeksi hoiviinsa, jotta saisin nukuttua, sain aamulla kuulla pojan itkeneen koko sen ajan. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi.

Yön pimeinä tunteina tuuditin vauvaa uneen ja mietin, että olinko jotenkin epäkelpo äidiksi? Jos äitiyteen olisi soveltuvuuskoe, pääsisinkö sitä läpi? Miksi kaikissa muissa äitiys näkyi niin hehkuvana voimana?

Rinnat kuivuivat taas ja tartuin tuttipulloon toistamiseen. Tällä kertaa se ei tuntunut niin pahalta kuin ensimmäisellä kerralla, mutta silti katselin kadehtien imettävien äitien kuvia. Kantoliinan tajusin vaihtaa kantoreppuun, koska sitä ei tarvinnut sitoa, mutta sekään ei saanut minun arjessani suurta suosiota. Arki oli muutenkin aivan erilaista kuin ensimmäisellä kerralla, koska vierellä kulki 2-vuotias tyttö ja alkukesän sijasta pakkanen paukkui nurkissa.

Mutta niin sitä mentiin taas eteenpäin. Omalla kömpelöllä tyylillä.

Nyt arkisin mieheni on se, joka hoitaa lasten viennin hoitoon ja hän myös hakee heidät hoidosta työpäivän päätteeksi, koska minun päiväni ovat niin epäsäännöllisiä. Joskus kuitenkin tulee poikkeuksia, jolloin minä astun puikkoihin. Näin kävi muutama viikko sitten, jolloin tämä koko rumba oli minun vastuullani kolme päivää. Kuulostaa helpolta, mutta kun mies on harjoitellut hommaa lähes puoli vuotta, on hänelle muodostunut jo jonkinlainen rutiini asiaan. Rutiini, jota minulla ei ole, vaikka olen sivussa ollutkin apuna.

Nuo kolme päivää olivat aikaa kaoottiset. Yhtäkkiä koko arki lepäsi minun harteillani. Minulta puuttui kaikki se tieto, joka oli sanattomina sopimuksina hoitajan kanssa sovittu, jonka lisäksi saatoin unohtaa esimerkiksi kuravaatteet tai tyttären unikaverin kotiin. Viimeisenä päivänä hoitaja lohdutteli ja sanoi, että olen selvinnyt ihan hyvin.

Olen äiti, joka ei vain osaa. Mutta on myös paljon asioita, joita osaan.

Olen maannut viikon lattialla tyttäreni vieressä ja pidellyt hänelle oksennusämpäriä ja kantanut itkevää poikaani ympäri taloa kun vatsa on ollut kipeänä. Olen puuttunut leikkipaikalla siihen kun tyttöä kiusattiin ja löytänyt sisäisen leijonaemoni. Osaan tehdä niin hyvää jauhelihakastiketta, että nirsoileva tyärkin ottaa toisen annoksen.

Tyttäreni täyttää pian neljä vuotta. Nuo neljä vuotta ovat opettaneet minulle, että äitiys ei ole se mystinen hehku, joka lankeaa päälle sillä hetkellä kun vauva putkahtaa jalkovälistä synnytyspöydälle. Se on matka läpi sen valtavan tunteiden skaalan, joka vaihtelee pakahduttavasta onnellisuudesta musertavaan epävarmuuteen. Mutta kaiken takana on se suuri rakkaus ja halu tehdä kaikkensa noiden pienien ihmeidensä eteen.

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Minä Perhe

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *