Skip to content

But I never learned how not to be

Yksinäisyys on asia, josta on vaikea puhua ja siihen vaikeuteen on monta syytä. Yksi syy, mikä pätee moniin muihinkin negatiivisiin asioihin, on häpeä. Kun pitäisi myöntää olevansa heikko ja haavoittuvainen, joka varsinkin meidän kulttuurissamme on häpeällinen asia. Se, että myönnät olevasi heikko, tuo taas esille uusia ongelmia. Silloin avaudut muille ja olet entistä haavoittuvaisempi, jolloin otat tietoisen riskin siitä, että voi sattua vielä enemmän. Mutta toisaalta, sattuuko oman kuoren alle piiloutuminen loppujen lopuksi enemmän? Ikuisesti ei voi piilotella, vaikka se hetkeksi helpottaisikin.

Kun olen kertonut olevani yksinäinen, vastaanotto on vaihtelevaa. Yksi ääripää ovat vähättelijät. Eihän minulla voi olla yksinäistä, koska minulla on perhe ja mies, jonka vierellä nukun joka yö. Enhän minä ymmärrä todellisesta yksinäisyydestä mitään, joten mitäpä tässä valittamaan. Mieti nyt niitä, joilla ei oikeasti ole ketään!

Mutta tosiasia on se, että jokaisella on oikeus tunteisiinsa. Ei ihmisten tunteita ja kokemuksia voida laittaa paremmuusjärjestykseen ja päättää, kuka on oikeutettu tuntemaan milläkin lailla. Jokainen kertoo omista tunteistaan omasta kokemustaan ja näkökulmastaan. Siitä näkökulmasta, jota ulkopuolinen ei pysty näkemään.

Yksinäisyys on oikeastaan vanha vihamieheni. Se on ollut läsnä pitkään elämässäni, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Mutta se ei ole yksioikoisesti ihmisten kaipuuta, kuten voisi helposti kuvitella. Se on enemmänkin ulkopuolisuuden tunne. Kun eläisi omassa kuplassaan, jonne kukaan muu ei pääse sisälle. Se on niitä hetkiä kun ei saa henkistä yhteyttä keneenkään ja se kaikki tuntuu musertavalta.

Minusta elämä koostuu pienistä paloista, jotka liimautuvat yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi. Liian usein käy kuitenkin niin, että kun on ehtinyt tottua tietynlaiseen kokonaisuuteen, palat alkavat liikkua tai muuttua. Sitten joutuu taas etsimään oman paikkansa tässä kaikessa ja yrittää pitää oma maailmansa kasassa.

Viime aikoina asiat ovat muuttuneet paljon. Pieniä muutoksia siellä ja täällä, jotka ovat kasvaneet suuremmaksi kokonaisuudeksi. Osa muutoksista on ollut aivan luonnollisia, ymmärrettäviä asioita, mutta kaikkea en ole pystynyt ymmärtämään. Yhtäkkiä olen havahtunut siihen, että kaikki se tuttu ja turvallinen ympärilläni on muuttunut. Kaikki näyttää oudolta. Ihmiset ovat erilaisia ja käyttäytyvät kummallisesti, enkä minä kuulu enää mihinkään. Ainoastaan kotona voin hetkeksi unohtaa kaiken, mutta silti seinien ulkopuolelta huokuva epävarmuus yltää sinnekin, missä luulin olevani turvassa.

Tämä kaikki on tuonut sen kolkon tunteen taas vieraakseni. Olen ulkopuolinen ja vieras kaikkialla. Välillä nauran oman mieleni mielettömyyksilleni, taidolle nähdä myrskyä kaikkialla ja typerälle tarpeelle olla ymmärretty. Miksei voisi vain olla tyyni ja odottaa maailman sujahtavan uusille urilleen? Onko sitä niin tuudittautunut siihen vanhaan, tuttuun ja turvalliseen, että muutokset syöksevät hetkessä mielen pois sijoiltaan?

Ehkä kupla puhkeaa ajan kanssa ja huomaan, että huolehdin turhaan muutoksista. Ehkä elämä tuo eteen muutoksia, jotka ovat hyviä ja parempia kuin vanhat juurtuneet asiat. On hetkiä, jolloin kaikki tuntuu taas tutulta ja turvalliselta, mutta ne hetket ovat vielä pieniä välähdyksiä ja pieni tauko tästä mielen myrskystä.

Ehkä se vain on niin, että näitä palapelejä ei vain rakenneta yhdessä yössä takaisin kasaan.

Don’t interfere
Part of her back was frozen
For the remainder of the war
Don’t be concerned
But I never learned how not to be
As my first love said to me:
”I don’t care, I’m not there”
So that I could not sleep
My whole being was falling apart
So that I soon cried out:
”Dear friends, hold me!”

(Mew – Chinaberry tree)

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Minä

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *