Skip to content

Älä torju itse itseäsi

Istuin baarissa ystäväni kanssa ja kuuntelimme kun muut lauloivat karaokea. Pian ystäväni ehdotti, että minäkin menisin laulamaan. Kieltäydyin kunniasta, vaikka ystäväni kehui lauluääneni maasta taivaisiin ja totesi, että olethan sinä ennenkin laulanut. Kieltäydyin uudelleen, vaikka ystävän puheissa oli perää: Olin laulanut kymmeniä kertoja yleisön edessä. Mieleeni muistui jopa tilanne, missä lauloin luokan edessä täysin ilman säestystä. Nyt kuitenkin ajatus siitä, että laulaisin karaokea, tuntui aivan liian pelottavalta. Mitä oikein pelkäsin? Itseni nolaamista? Oliko sillä loppujen lopuksi väliä, vaikka kaikki ei menisikään täysin putkeen?

Se, että uskaltaako laulaa karaokea, on loppujen lopuksi aika pieni asia kun tarkastelee elämää suuremmassa mittakaavassa. Mutta kuinka monta kertaa on perääntynyt jostakin tilanteesta tai mahdollisuudesta vain siksi, ettei ole uskonut itseensä? Niitä on aivan liian monta.

Minulla on aina ollut huono itsetunto. Sen juuret ovat koulukiusaamisessa, joka on johtanut siihen, että olen aina pitänyt itseäni muita huonompana. Kun elää pitkän aikaa ympäristössä, jossa ihmiset on arvotettu jonkinlaisen sanattoman sopimuksen myötä, siihen alkaa helposti uskoa. Se sanaton sopimus elää omassa mielessä, vaikka sitä ei olisi enää olemassakaan. Muistan kuinka ammattikoulussa eräs luokkakaverini tuli istumaan kanssani välitunnilla ja kysyi, miksi olen eristäytynyt muista. Olin itsekin hämilläni, sillä en osannut vastata hänen kysymykseensä ja vasta myöhemmin ymmärsin eläväni yhä siinä maailmassa, joka oli jo pitkään ollut historiaa.

Palataanpas hetkeksi siihen aikaan kun olin vielä lukiolainen ja piti miettiä, mitä tapahtuisi lukion jälkeen kun valkolakki olisi painettu päähän. Yhteishaun lähestyessä meille tarjottiin mahdollisuus tutustua eri kouluihin ja tähän kuului myös vierailu yliopistolla. Muistan yhä tuon vierailun, kuinka rakastin yliopiston tunnelmaa ja kuinka halusin osaksi sitä. Kuinka istuin esittelyluennolla ja haalin laukun täyteen esitteitä eri vaihtoehdoista. Tilasin jopa kotiini valtavan paksun opuksen eri yliopistojen koulutusvaihtoehdoista ja selaisin sitä haaveillen, että joku niistä olisi minun paikkani tulevaisuudessa.

Mutta kun hakupaperit työnnettiin eteeni, romutin itse omat pilvilinnani. Ääni päässäni sanoi, ettei minusta ollut mihinkään. Miksi edes hakisin, koska luultavasti vain nolaisin itseni ja kaverit (jotka tietenkin pääsisivät minne halusivat) nauraisivat minulle. Raapustin hakupaperiin kotikaupunkini kiinnostavimmat vaihtoehdot ja hautasin yliopistohaaveeni kokonaan. Lohdutin itseäni sillä, että kaikista meistä ei ollut yliopistoon.

Melkein kymmenen vuotta jouduin tekemään töitä itseni kanssa, jotta pääsin tästä kuopasta pois. Lopulta uskalsin laittaa hakupaperit menemään yliopistoon, vaikka vieläkin epäilytti, oliko minulla mitään mahdollisuuksia. Kun pääsin ensi yrittämällä sisällä, olin aivan ihmeissäni. Minä tein sen!

Mutta ei riittänyt, että pääsi sisälle ja sai opiskelupaikan. Sitten mieli alkoi jauhaa ajatuksia siitä, pärjäisinkö ja pääsisinkö edes lähelle sitä tasoa, mitä muut siellä olivat. Tunsin itseni tyhmäksi ja huonoksi, palaten siihen samaan kuvioon, jota olin toistanut jo vuosikausia.

Istuessani siinä samaisessa luentosalissa, jossa silloin lukioikäisenä kuuntelin esittelyluentoa, muistin lukioaikaisen opettajani sanat minulle. Olin saanut matematiikan kokeessa huonon numeron ja opettaja oli tästä järkyttynyt, koska se ei ollut lainkaan minun tapaistani. Ojentaessaan koetta minulle, hän huokasi syvään: ”Sinä olisit todella hyvä, jos vain todella haluaisit. Sinulla on lahjoja, joita et käytä.”

Silloin pidin opettajan sanoja typerinä. Mutta vuosien varrella niissä alkoi olla järkeä. Olin itse itseni pahin kilpailija ja vihollinen.

Tänä keväänä otin tietoisesti riskejä ja laitoin itseni todellisten haasteiden eteen. Menin pois mukavuusalueeltani ja halusin uskoa itseeni. Epäonnistumisenkin riskillä laitoin kaikki taitoni peliin ja halusin todistaa itselleni, että olen aivan turhaan epäillyt itseäni. Kun lopulta sain opettajaltani palautteen suorituksestani, puhkesin itkuun. Olin onnistunut, paremmin kuin olisin koskaan voinut kuvitella! Yllättäen palautteessa tuli ilmi se sama vanha asia, jonka olen vihdoin itsekin tiedostanut: Uskalla ottaa puheenvuoroja, älä ujostele.

Kuinka monta kertaa olenkaan kuunnellut jonkun rakkaan ihmisen parjaavan itseänsä ja valittavan, ettei hänestä ole mihinkään? Kuinka monta kertaa olen kannustanut tavoittelemaan unelmia ja ottamaan riskejä? Kuinka monta kertaa olen kehottanut uskomaan itseensä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa? Mutta miksi se kaikki on niin äärettömän vaikeaa sanoa itsellensä?

Kuulkaas, me olemme hyviä! On aika lopettaa itsensä torjuminen ja parjaaminen. Emme saa pelätä epäonnistumisia, ne ovat osa elämää ja niistä voi aina oppia jotain uutta. Mutta koskaan ei voi onnistua tai epäonnistua, jos ei edes yritä.

Ehkä ensi kerralla laulaa luikautan yhden karaokekappaleenkin.

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Minä

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *