Skip to content

Muistoissa elät ikuisesti

Se oli 00-luvun alkua. Minä ja ystäväni olimme juuri teini-iän kynnyksellä ja elämämme kulmakiviä olivat mm. showpaini, videopelit ja tietysti musiikki.

Yhdestä asiasta oli äärettömän kateellinen ystävälleni. He olivat osa kaapeliverkkoa, mikä tarkoitti sitä, että heillä näkyi sellaisia kanavia, joita meidän antenniverkossamme ei näkynyt. Näitä kanavia olivat mm. Sub ja MTV, jotka olivat siihen aikaan nimellä SubTV ja Music Television. Sub tuli myöhemmin saataville myös meidän antenniverkkoomme, vaikkakin huonolla menestyksellä. (Muistan kuinka yritin katsoa 25 minuutin mittaista animejaksoa ja sain selvää ehkä juuri ja juuri viidestä minuutista!)

Joka tapauksessa kadehdin ystäväni kanavatarjontaa ja erityisesti MTV:tä. Hänellä oli portti musiikkimaailman sydämeen ja hän pääsi kuulemaan bändejä, joita radiossa ei soitettu lainkaan. Minun onnekseni ystävälläni oli tapana nauhoittaa MTV:ltä erilaisia musiikkivideoita ja -ohjelmia, joita sitten yhdessä katsottiin ja kuunneltiin. Näin ollen myös minä pääsin osaksi tätä musiikkimaailmaa, vaikka kotonani se ei ollutkaan mahdollista.

Eräänä päivänä ystäväni oli löytänyt jotain mahtavaa.

”Sun täytyy kuulla tää biisi! Se on niin hyvä!”

Biisi oli One Step Closer.

Silloin Linkin Park sukelsi elämääni, tuon kyseisen musiikkivideon kautta ja varsinkin ystäväni rakastui bändiin täyttä päätä. Muistan kuinka vielä vuosia myöhemmin istuimme aivan hiljaa hänen pimeässä huoneessaan ja katsoimme Linkin Parkin livekonserttia, ystäväni lauleskellessa hiljaa biisien mukana.

Kun luin uutisen Linkin Parkin solistin Chester Benningtonin kuolemasta, sydämeni jätti lyönnin välistä. Kiiruhdin kertomaan uutisen ystävälleni, vaikkakin jälkeenpäin ajatellen tein sen ehkä turhan kiirehtien, kepeästi ja nopeasti. Suru oli suuri, sillä yksi nuoruuden idoleista oli poissa.

Mutta miksi surra ihmistä, jota ei edes tunne?

Chester oli siellä pimeässä syysillassa, kun ystäväni kanssa katsoimme konserttia. Hän oli myös siellä kun makasin oman maailmani mustassa kuopassa, aivan yksin ja vihaisena maailmalle. Linkin Park soi silloin kuulokkeissani, tukena siinä synkässä hetkessä. Aivan kuin joku ymmärtäisi miltä se kaikki tuntui, se myrsky pään sisällä.

Nyt tuntuu kuin vanha ystävä olisi kuollut. Se ystävä, joka piteli kädestä niinä pahoina aikoina. Viime vuosina olemme ehkä hieman etääntyneet, mutta silti rakkaus on säilynyt vuosienkin yli. Puhumattakaan niistä muistoista, joita kätkeytyy Linkin Parkin kappaleiden taakse ja Chesterin tunteelliseen ääneen.

Hyvästi Chester ja kiitos niistä yhteisistä hetkistä. Kiitos kun olet ollut läsnä niinä hetkinä kun kaikki muut ovat hylänneet.

Toivottavasti olette nyt herra Cornellin kanssa samalla baaritiskillä.

 

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Kulttuuri Minä

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *