Skip to content

Puhutaan kuolemasta

Olimme lähdössä kauppaan kun ulos astuttuani huomasin tummalla asfaltilla epämääräisen möykyn. Menin tarkastelemaan möykkyä lähemmin ja huomasin sen olevan kuollut lintu. Lintu oli aika suuri ja sen nokan alla oli lammikko kirkasta verta, joka suorastaan hohti mustalla, märällä asfaltilla. Keittiön ikkunan pinnassa olevan höyhentuppo kertoi tarinan linnun kohtalosta.

Poikamme ei tietenkään ymmärtänyt tilanteesta mitään, vaan huudahti kirkkaalla äänellä: ”Littu!” Tyttäremme sen sijaan ihmetteli kovasti liikkumatonta lintua, vaikka veren osasikin yhdistää siihen, että lintuun oli selvästi sattunut. Mietin mielessäni, että tämä olisi hyvä hetki keskustella elämästä ja kuolemasta.

Pientä pohjustusta asialle olin huomaamatta tehnyt eräällä kävelyretkellä, tytön ihmetellessä metsän kaatuneita puita. Juteltiin siitä, että kuinka puut kasvavat pienestä siemenestä ylväiksi puiksi ja kuinka ne vanhentuessaan sitten lahoavat ja lopulta kaatuvat. Se on elämän kiertokulku: Vanhat väistyvät nuorempien tieltä.

Lintu oli luonnollista jatkumoa tälle keskustelulle. Pidimme linnulle hautajaiset ja laitettiin haudalle pieni risti. Puhuttiin siitä, kuinka lintu muuttuu ajan myötä maaksi, tullen taas osaksi elämän kiertokulkua. Yritin selittää, mitä kuolema tarkoittaa ja tyttö tuntui ymmärtävän asian, vaikka se herättikin paljon kysymyksiä.

Myöhemmin lausuin hiljaisen kiitoksen tälle linnulle, joka antoi meille mahdollisuuden keskustella kuolemasta sen sopivalla vakavuudella, mutta ilman oman surun tuomaa sumua. Sain pian surullisen uutisen: Mummoni oli nukkunut pois.

Onneksi minulla oli jokin konkreettinen esimerkki, jolla pystyin selittämään tytölle tilanteen. Tyttö ymmärsi heti, mistä on kyse ja asiat selkeytyvät vielä enemmän kun hautajaiset ovat ohi. Samalla kun asiaa käy läpi lapsen kanssa, se auttaa myös käsittelemään omaa suruani.

Mutta mitä itse ajattelen kuolemasta?

Tuntuu karulta sanoa näin, mutta kuolema ei ole minulle mikään uusi tuttavuus. Elämässäni on ollut vaihe, jolloin tuntui, että koko ajan joku kuolee. Taisi olla neljän vuoden aikana yhteensä viidet hautajaiset eli vähintään yhdet hautajaiset joka vuosi. Samaan aikaan myös muutamalla ystävälläni oli kuoleman tuomaa surua elämässään, joten kuolema oli hyvin vahvasti läsnä noina vuosina. ”Nyt on iso viikate pyyhkäissyt kaupungin yli”, taisi joku mainita silloin.

Kuolemissa ja hautajaisissa on kuitenkin eroja. Hautajaiset, jossa vainaja on vanha ihminen ja sairauden uuvuttamana, ovat lohdulliset. Vaikka suru on suuri, mielessä on ajatus siitä, että kivut ovat poissa.

Sen sijaan hautajaiset, joissa äiti hautaa omaa lastansa, ovat pelkkää kipua. Suru on niin murtavaa, ettei sitä pysty ymmärtämään ja lohduttavia sanoja ei ole olemassa.

Tulevat hautajaiset ja mummon hyvästeleminen ovat onneksi lohduttavia. Mummo sairasti pitkään ja olemme jo vuosia pelänneet, milloin hän ei enää jaksa enempää. Kun sinä kohtalokkaana maanantaiaamuna puhelimeni soi, tiesin jo, millaisia uutisia olisi luvassa. Olen jo oppinut siihen, että jos äitini soittaa epätavalliseen aikaan, uutiset ovat yleensä huonoja.

Nyt kun viimeinen isovanhempani on poissa, uskaltaisiko tässä toivoa, että tämä kuoleman aikakausi olisi nyt hetkeksi hiipumassa?

 

Pudota harteiltasi
Menneen maailman viitta
Et tarvitse sitä enää

Ei ole askeleet raskaat
Ole kevyt kuin tuuli
Joka laineita keinuttaa

Älä pelkää pimeää
Siellä yötkin ovat armollisia
Täynnä tähtien helinää

Laura K.

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Minä Perhe

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *