Skip to content

Kun unelma käy toteen

Oli syksy. Lehdet olivat tippuneet jo puista, mutta lumi antoi vielä ottaa itseänsä. Oli pimeää, koko ajan. Aamulla kun vaelsin bussipysäkille, illalla kun raahauduin samaiselta bussipysäkiltä takaisin kotiin.

Pimeys oli myös sisälläni. Olin 16-vuotias lukiolainen, joka nukkui yönsä huonosti ja vihasi elämää. Kun raahauduin raskaan koulupäivän jälkeen kotiin, työnsin levyn DVD-soittimeen ja kaaduin sohvalle. Minulla oli aikaa muutama tunti, kunnes äiti tulisi kotiin ja joutuisin luovuttamaan paikkani hänelle. Tämä oli hetki itselleni, hoitokeino päässäni vellovaan pimeyteen.

Se oli Cirque du Soleilin Varekai.

Ystäväni oli näyttänyt sen minulle aiemmin ja olin hetkessä myyty. Olin kyllä aiemmin käynyt Sirkus Finlandiassa, mutta tämä oli jotain aivan uutta. Musiikkia, värejä, kauneutta.. Taikamaailma.

Olimme rakastuneita tuohon taikamaailmaan ja olisimme tehneet mitä vain, että olisimme päässeet näkemään sen livenä. Mutta Varekai esitettiin pääosin vain Amerikassa. Sovimme, että jos esitys joskus rantautuisi tähän maailman kolkkaan, menisimme sinne. Vaikka kävellen!

Me odotimme ja odotimme. Vuodesta toiseen. Kaikkia muita Cirque du Soleilin esityksiä tuli, mutta Varekai loisti poissaolollaan. Ehdimme kai jo luovuttaa, koska olihan sitä esitetty jo niin kauan.

Vuosi sitten sain ystävältäni viestin, että Varekai tulisi Suomeen lokakuussa 2017.

Vanhempani olivat juuri silloin kylässä ja kerroin heille mistä oli kyse. Istuin koneelle ja käsi vapisten naputtelin lippuostoksen. Eturivistä, parhaalta paikalta. Kun soitin miehelleni, minun ei tarvinnut selittää. Tästä oli puhuttu monia kertoja aiemmin.

Sitten alkoi odotuksen seuraava vaihe. Tämä odotus oli epätodellista ja ihmeellistä, se tuntui kuin unelta. Unelta se tuntui vielä viime lauantaina lentokoneessakin kun katselin utuisia pilviä. Kun istuin paikalleni ja katselin lavalla hohtavia lavasteita, en voinut vieläkään uskoa sitä todeksi. Se tapahtuisi ihan oikeasti, yli 10 vuoden odotuksen jälkeen!

Kun esitys alkoi, kyyneleitä ei voinut estää. Olin taas se 16-vuotias Laura, joka hautautui sohvalla peiton alle ja toivoi olevansa tuossa ihmeellisessä taikamaailmassa. Nyt olimme siellä, ystäväni kanssa yhdessä. Miten sellaista tunnetta pystyy edes selittämään?

Tämä on muuten Varekain viimeinen vuosi. Sitä on esitetty jo vuodesta 2002 lähtien ja nyt sen tie on tullut päätökseen. Me saimme kokea sen kaiken viime hetkellä.

 

 

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Kulttuuri Minä

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *