Skip to content

Joskus täytyy katsoa taaksepäin, että huomaa liikkuneensa eteenpäin

 

Yhtenä päivänä siivotessani löysin vanhat päiväkirjani. Istahdin sohvalle ja avasin yhden niistä, nauraakseni omille vanhoille jutuilleni. Mietin, että ehkä voisin lukea myös miehelleni makeimmat kohdat ja voisimme sitten yhdessä nauraa.

Ensimmäinen päiväkirja saikin aikaan häpeänsekaiset naurut. Kuinka sitä onkaan voinut 13-vuotiaana olla niin höperö?! Toisaalta se kaikki, mitä 13-vuotias minäni on silloin päiväkirjaansa raapustanut, on silloin kokenut sen kaiken joka solullaan. Mutta onhan se maailma niin erilainen ja naiivi. Välillä sitä miettii, että minkälaisen myllerryksen ihminen joutuukaan sisimmässään tekemään matkallaan aikuisuuteen.

Sitten tartuin toiseen päiväkirjaan, joka oli kirjoitettu paljon vanhempana. Se oli väriltään vaaleansininen ja sen kannessa oli suloisia kissoja. Ulkonäkö kuitenkin petti. Päiväkirja alkoi viattomalla matkakertomuksella, jonka jälkeen mentiin hyvin syville vesille. Naurun sijasta rintaani alkoi puristaa ja kyyneleet kohosivat silmiini. Se tunne, mikä oli silloin kirjoitettu päiväkirjan sivuille, otti minusta hetkessä vallan. Kuinka kaikki olikin silloin niin huonosti. Päiväkirja vei toivottomaan maailmaan, jossa ne pienetkin onnen hetket olivat vain suurempi pudotus takaisin murheisiin. Pahinta oman päiväkirjan lukemisessa on, että tietää mitä on edessä. Oli hirvittävää lukea asioista tietäen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Lisäksi näit sivuilta oman typeryytesi, kuinka kaasu pohjassa ajoit kohti uusia ongelmia.

Löin kannen kiinni kesken lukemisen ja laitoin päiväkirjan pois. En halunnut lukea enempää, en elää uudelleen sitä hirvittävää tuskaa, mitä kirja sisälsi. Halusin unohtaa, peittää ja haudata sen kaiken.

Muutaman päivän kuluttua tartuin kirjaan kuitenkin uudestaan.

Olen kantapään kautta oppinut sen, että ikävät asiat kummittelevat niin kauan kunnes ne käydään läpi. Monesti tuntuu helpoimmalta vaihtoehdolta, että siirtää asiat taka-alalle ja sulkee ne sisällensä. Se ei kuitenkaan saa niitä katoamaan, sen sijaan ne paisuvat. Lopulta asiat on pakko kohdata, helposti tai vaikeasti.

Aiemmasta viisastuneensa päätin kohdata oman pelkoni ja tällä kertaa tein sen mieheni avustuksella. Illan pimentyessä istahdimme sängyllemme ja minä avasin päiväkirjani. Luin ääneen ne asiat, jotka olisin halunnut niellä syvälle sisimpääni. Sitten me juttelimme siitä kaikesta, uudestaan ja uudestaan. Kun asiat käytiin kunnolla läpi, eivät ne enää tuntuneet niin musertavilta.

Päiväkirja, sen lukeminen ja sen tuoma tunnemyrsky opetti minulle paljon. Vaikka pelkäisi sitä, mitä selän takana kummittelee, joskus on hyvä kääntää kasvonsa sitä kohti ja kohdata ne omat kummituksensa. Elämässä on aina vaikeita hetkiä, mutta lukiessani huomasin, että maailma ei ole lainkaan niin synkkä kuin ennen. Huomasin myös kehittyneeni ihmisenä paremmaksi ja vahvistuneeni vuosien varrella.

Joskus täytyy katsoa taaksepäin, että huomaa liikkuneensa eteenpäin.

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Minä

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *