Skip to content

Älä huokaa jos sinun on huudettava

Tapasin sattumalta ihmisen, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Ennen olisimme halanneet toisiamme lämpimästi ja vaihtaneet kuulumisia, ehkä kenties istuen koko illan yhdessä jutellen. Nyt kuitenkin tervehdimme ja hän vain käveli minun ohitseni. Myöhemmin puhuimme muutaman sanan, mutta emme mitään toisiimme liittyvää. Me olimme kaksi tuntematonta, joita yhdistää vain historian langat.

Varsinkin nuorena mikään ei ole varmempaa kuin epävarmuus. Koulu on yleensä se tekijä, mikä pitää ihmiset yhdessä. Kun koulun ovet lopulta sulkeutuvat perässä, kaikki ovatkin yhtäkkiä taas lastuja elämän virrassa. Jotkut menevät virran mukana kauas toisista, jotkut taas jäävät siihen samaan kaislikkoon ja rakentavat siihen oman elämänsä.

Tämä ihminen lähti virran mukana kauas, mutta yhtäkkiä hän olikin siinä taas. Kotikaupungin lumisella kadulla, neonvalojen hohteessa. Minunkaan ei olisi pitänyt olla siellä, sillä minun elämäni on toisessa kaupungissa. En koskaan lähtenyt niin kauas kuin hän, mutta virta vei minuakin mukanaan jonkin matkaa ja löysin oman kaislikkoni. Siinä me kuitenkin nyt olimme. 

Ymmärrän täysin kuilun, joka oli tullut väliimme. Sen kuilun oli kaivanut aika, vuosi vuodelta syvemmäksi. Enkä tiedä, voiko siihen välille rakentaa enää siltaa. Onko sille edes tarvetta?

Tämä kohtaaminen sai minut kuitenkin apeaksi moneksi päiväksi. Se ei johtunut kuilusta, sillä olinhan itsekin siihen osittain syyllinen. Syy alakuloon oli muistot, joita tämä ihminen oli tuonut mukanaan.

Niissä muistoissa on niin paljon hyvää, että ne saavat minut hymyilemään. Ne muistot ovat asioita, joihin takerrun silloin, kun koko maailma tuntuu kaatuvan päälle. Niissä muistoissa olen surullinen, mutta tämä ihminen saa minut pois surun kuopasta ja nostaa minut takaisin jaloilleni. Muistan yhä hänen sanansa, jotka hän sanoi minulle vuosia sitten. Hän pyysi minua lupaamaan, etten koskaan anna kenenkään satuttaa minua, sillä en ansaitsisi sitä. Hän halusi, että olen onnellinen.

Minut saa surulliseksi se, etten koskaan kertonut tälle ihmiselle, kuinka kiitollinen olen hänen teoistaan ja sanoistaan. Kuinka tärkeänä pidin hänen olemassaoloaan ja sitä, että hän jaksoi välittää minusta silloin, kun muut eivät sitä tehneet. Niinä itkuisina aikoina kiitokset kuitenkin tarkertuivat kurkkuuni, eivätkä koskaan päässeet ulos. Ne jäivät hiljaisena huokauksena sydämeen.

Ne samat kiitokset huokailevat siellä vieläkin, hakien tietään ulos. Miten voisin karjua ne kuilun yli niin, että hän kuulisi ne? Haluaisiko hän kuulla niitä enää? Olen aivan liian myöhässä ja juuri siksi me kävelemme toistemme ohi. Vuodet ovat vieneet sanat ja teot.

Nykyään olen oppinut sanomaan ääneen niitä asioita, joita ennen piilottelin. Olen oppinut sanomaan kiitos ja anteeksi. Jos olen iloinen jonkun ihmisen näkemisestä, yritän muistaa sanoa sen ääneen. Olen ymmärtänyt sen, ettei mikään ole ikuista. Virta on yhä siellä, vaikka olemme löytäneet sen oman kotikaislikkomme. Virta voi viedä jonkun meistä mukanaan ihan huomaamatta, sillä elämä muuttuu jatkuvasti.

Ehkä jonain päivänä me emme kävele toistemme ohi, vaan pysähdymme hetkeksi kohtaamaan toisemme. Ehkä silloin minä lausun kiitokseni, sillä sinä olet ansainnut kuulla ne.

Kiitos.

(Otsikko lainattu Tommy Tabermannilta, runosta ”Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen”. Kyseinen runo löytyy teoksesta Kaipaus)

Kategoria: Minä

2 kommenttia

  1. Kohtasin itsekin jokin aika sitten lapsuudenysyäväni, jonka kanssa en ole ollut vuosiin tekemisissä. Eikä olla edes ohimennen nähty. Jotenkin elämä vain vei erilleen.

    Tervehdimme toisiamme ja vaihdoimme muutaman sanan, sitten jatkoimme eri suuntiin. Hän puurojuhlaan ja minä kauppaan.

    Minutkin tuo kohtaaminen teki hieman surulliseksi. En minä tätä ihmistä ollut sinänsä kaivannut, mutta paljon mukavia muistoja minulla hänestä vuosien varrelta on. Jäin miettimään, olisiko sanottavaa ollut enemmän, jos olisin silloin osannut kertoa tälle ihmiselle, kuinka tärkeä hän on joskus ollut. En tiedä, ehkä.

    24.1.2018
    |Vastaa
    • Laura
      Laura

      Se on surullista, että elämä vie erilleen. Valitettavasti sitä yleensä tajuaa liian myöhään, että joku ei enää olekaan siinä vierellä. Kuten kirjoitin, en tiedä, haluaako tämä ihminen kuulla enää kiitoksiani. Silti haluaisin ne sanoa.

      Ehkä lapsuudenystäväsi olisi onnellinen siitä, että saisi kuulla sinun ajatuksesi joskus? Ehkä saatte vielä uuden tilaisuuden kohdata toisenne ja saat mahdollisuuden sanoa asioita, jotka ovat jääneet sanomatta. Elämä on liian lyhyt siihen, että pitäisi kauniita asioita sisällään. 🙂

      24.1.2018
      |Vastaa

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *