Skip to content

Jotta muistaisin

Taas herätyskello soi. Peiton alla on lämmintä ja väsymys painaa silmiä, mutta silti on väännettävä itsensä ylös. Lapset heräävät ja talo täyttyy äänestä ja energiasta. Joskus kadehdin lapsia. He eivät koskaan valita, että väsyttää.

Tuntia myöhemmin istun autoon ja lähden kohti yliopistoa. Vielä kuukausi sitten aamut menivät pimeydessä, nyt koko matkan on valoisaa. Matkalla näen, kuinka aurinko nousee kultaisena puiden takaa. Kevät on tulossa.

Jossakin vaiheessa soittolistalta tuli kappale, joka sai minut vajoamaan ajatuksiini. Kuuntelin tuota kappaletta paljon silloin, kun valmistauduin yliopiston pääsykokeisiin ja unelmoin opiskelusta. Kaikki se tuntui olevan silloin niin kaukana. En tiennyt silloin edes sitä, että perheeseemme syntyisi vuoden kuluttua vauva. Tuntuu hassulta ajatella, että vain muutama vuosi sitten elämä on niin erilaista.

Arki tuntuu välillä mielettömän raskaalta. Yliopistolle päästessäni ostan kupillisen teetä ja katselen uupuneena tulevaa päivääni. Täytyy olla vähän hullu, että on valinnut tämän tien. Miten ihmeessä jaksoin tätä kaikkea silloin, kun olin vielä raskaana? Miksi tänä vuonna tammikuu tuntui siltä, ettei se loppuisi koskaan? Miksi minulla ei ole aikaa mihinkään?

Kun muutamia tunteja myöhemmin kävelin yliopiston käytävällä, aurinko paistoi yhä kirkkaasti ulkona. Sen valo hehkui sisälle myös yliopistoon, värjäten käytävän kultaiseksi. Yhtäkkiä korviini kantautui musiikkia, tarkemmin ottaen juuri se kappale, mitä olin aiemmin kuunnellut matkallani. Minun kappaleeni. Mieli sykkyrällä jatkoin matkaani ja lopulta musiikki jäi taakseni. Joskus harvoin elämässä tulee hetkiä, jotka ovat kuin elokuvista. Tuo oli juuri sellainen.

Siinä väsymyksen ja uupumuksen tilassa minä tarvitsin tuon hetken, jotta muistaisin, miksi olin siellä. Se muistutti minulle, että elän tällä hetkellä unelmaani. Olen ylittänyt kaikki mahdolliset esteet ja nyt tie oli täysin avoinna. Nyt oli edessä vain ahkeraa työtä, jotta tie päästäisiin loppuun asti.

Eikä unelma ole pelkästää se kaikki yliopistolla. Pitkän päivän jälkeen istahdan autooni ja ajan taas takaisin kotiin. Tuohon taloon, joka on täynnä onnea ja rakkautta. Väsynyt keho saa ympärilleen pienet kädet, jotka sulkevat minut syliinsä.

“Äiti tuli kottiin!”

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Minä Perhe

2 kommenttia

    • Laura
      Laura

      Kiitos! 🙂 <3

      22.2.2018
      |Vastaa

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *