Skip to content

Sukupuolirooleista vapautumisen taakka

Vilkaisin luennolla puhelintani ja huomasin yhden puhelun tulleen oudosta numerosta. Google kertoi minulle, että soitto oli tullut kotikaupunkimme päivähoidosta. Laitoin miehelle viestiä ja kysyin, oliko hänelle soitettu. Oli, mutta vain siksi, että minä en ollut vastannut. “Taas sama juttu”, mieheni totesi kiukkuisena. “Miksei ne opi?”

Kun esikoisemme aloitti päivähoidon kaksi vuotta sitten, meille lyötiin käteen lomakkeet perustietoja varten. Lapsen nimi, vanhempien nimet ja puhelinnumerot… Ensisijainen yhteyshenkilö. Kirjoitin lomakkeeseen mieheni tiedot ensin ja mainitsin lisätietoihin, että ensisijainen yhteyshenkilö on lapsen isä.

Miksi isä? Siksi, koska minä opiskelen 120 kilometrin päässä paikkakunnalta ja lisäksi istun päivät luennoilla, jolloin puhelimeni on äänettömällä. Mieheni sen sijaan on lähellä ja työnsä puolestakin jatkuvasti puhelin kädessä. Jos jokin hätä tulee, mieheni on alle puolessa tunnissa paikalla. Minulla sen sijaan kuluu matkaan melkein kaksi tuntia.

Toinen syy on se, että lasten hoitoajat on sovittu miehen työvuorojen mukaisesti. Minulla kun lukujärjestys muuttuu useamman kerran lukukauden aikana ja päivät voivat venyä pitkiksi, kun laskee luentojen päälle vielä muutaman tunnin kotimatkan. Siksi mieheni on helpompi sopia mahdollisista muutoksista.

Esikoisemme oli hetken poissa päivähoidosta pikkuveljen synnyttyä. Kun lapset sitten aloittivat yhdessä päivähoidon, täytin lomakkeet uudestaan. Laitoin taas mieheni tiedot ensin ja taas erikseen maininnan siitä, että ensisijainen yhteyshenkilö on mieheni.

Silti minulle soitetaan aina ensin. Jos minua ei saada kiinni, mieheni saa puhelun vasta sitten. Olemme saattaneet puhelimessakin mainita, että lasten isä on ensisijainen yhteyshenkilö, mutta silti minä saan ensimmäisen puhelun. Joka kerta. Puhumattakaan kirjeistä, jotka koskevat lapsiamme.

Onko totta, että vielä vuonna 2018 on vaikeaa ymmärtää, että äiti voisi antaa isällekin vastuuta?

Voisi kuvitella, että nykyaikana oltaisiin jo opittu, että sukupuoliroolit eivät ole enää yhtä tiukassa kuin ennen. Vanhemmuudessa nämä roolit kuitenkin tuntuvat pysyvän tiukasti vanhassa ja jos tästä kaavasta poiketaan, tulee ulkopuolisilta ihmettelyjä.

Ensimmäisen lapsemme kohdalla synnytystä käynnistettiin kolme viikkoa. Mieheni sattui olemaan tällöin työttömänä, joten hän oli päivät sairaalassa minun seuranani. Se aiheutti ihmetystä sairaalan henkilökunnassa. Isä, joka osallistuu jopa ennen varsinaista synnytystä!

Kun tyttäremme sitten lopulta syntyi, majoituimme perhehuoneeseen. Olin aivan loppu: Synnytyksen käynnistäminen oli valvottanut minua jo ennen synnytystä useamman yön ja sen päälle vajaan 10 tunnin synnytys huipentui yöhön. Mieheni sen sijaan oli nukkunut yönsä kotona, joten hän antoi minun levätä. Hän herätti minut öisin vain imettämään, mutta hoiti kaiken muun. Minä sain nukkua yöni kohtuullisesti ja mieheni taas otti unta takaisin päivisin, jolloin minä otin vauvan täysin vastuulleni. Tämä järjestely auttoi minua toipumaan synnytyksestä nopeammin ja auttoi meitä molempia jaksamaan paremmin.

Minulle on sanottu, että olen päässyt liian helpolla ja etten ymmärrä todellisesta väsymyksestä mitään. Minulle on pyöritelty silmiä ja tuhahdeltu, että kuinka minun sietää olla onnellinen siitä, että minulla on tällainen mies. Minulle on vitsailtu siitä, että kuinka olen tyytyväisenä nukkunut, miehen hoitaessa lapsemme.

Miehelle kommentteja on tullut vähemmän. On naureskeltu sitä, kuinka mieheni on tossun alla ja ihmetelty, että eikö hänellä todella ole muuta tekemistä kuin hoitaa vauvaa. Kun mieheni on ollut mukana jokaisella neuvolakäynnillä, sekä raskausaikana että lapsen syntymän jälkeen, on sitäkin ihmetelty. On hämmästelty poikkeuksellisen osallistuvaa isää.

Tämä kertoo siitä, kuinka perinteiset sukupuoliroolit ovat yhä vahvasti läsnä nykypäivänäkin vanhemmuudessa. Jos minä olisi hoitanut vauvan yksin, miehen nukkuessa yönsä hyvin, ei kukaan olisi ihmetellyt mitään. Sehän on normaalia! Kun minä lähdin käymään ystävien kanssa ulkona, vauva ollessa vasta muutamia kuukausia vanha, sitä pidettiin pahana. Jos kuitenkin lapsen isä lähtee heti syntymän jälkeen viettämään varpajaisia, se on okei? Toki imetys sitoo äidin ja lapsen yhteen, mutta miksei vauvalle läheisyys isän kanssa olisi myös tärkeää?

Vaikka vauvavuodet ovat jo ohi ja kuopuksemme on jo 2-vuotias, vieläkin näitä kommentteja tulee. Joudun välillä olemaan pidempiä päiviä yliopistolla ja se tarkoittaa sitä, että olen vasta kuudelta illalla kotona. Kun joku kuulee, että mieheni on “koko illan yksin lasten kanssa” (= kaksi tuntia töiden jälkeen), aiheuttaa se surkuttelua ja huokailua. Jos mies olisi pitkiä iltoja töissä ja minä kotona, sitä ei kuitenkaan pidettäisi mitenkään ihmeellisenä.

Voiko nainen ja mies olla vanhempina koskaan tasavertaisia? Antaako raskaus ja synnytys naiselle automaattisesti etuoikeuden ja samalla myös suuremman vastuun lapseen? Onko isällä aina väistämättä sivusta seuraajan rooli, jota lapsen äiti hallitsee? Vain jos lapsen äiti “antaa luvan”, isä voi osallistua lapsen hoitoon enemmän?

Tämä kaikki ei tarkoita sitä, että minä olisin vetäytynyt omasta äidin roolistani. Olen ollut yhteensä kolme vuotta kotiäitinä ja olen jo pelkästään sen puolesta saanut enemmän aikaa lasten kanssa kuin mieheni. On jotenkin hassua, että minun suhdettani lapsiin vähätellään siksi, että olen antanut miehelleni tilaa olla sellainen isä, millainen hän haluaa olla.

Eikä tämä tarkoita sitä, että tämä meidän ”malli” toimii muillekin perheille. Me olemme haluneet jakaa vastuun tällä tavoin. Joillekin perheille perinteiset roolit tuntuvat oikeammalta ratkaisulta ja jos se miellyttää molempia osapuolia, se on okei. Olen vain kyllästynyt siihen, että meidät on tungettu niin ahtaisiin lokeroihiin, että pienikin poikkeama saa ihmiset kauhistumaan. Meillä jokaisella on oikeus levittää kätemme ja vapautua niistä ahtaista roolimalleista, jotka eivät enää palvele meitä.

Kategoria: Minä Perhe

2 kommenttia

  1. Luin tämän jo aiemmin, mutta vasta nyt ehdin kommentoimaan. Hyvä postaus ja mielestäni tärkeä aihe, josta pitäisi puhua enemmänkin. Tämä on myös yksi niistä asioista, joita olen itse miettinyt monta kertaa muissakin vanhemmuuteen ja ihan vain elämiseen liittyvissä asioissa. Tästä tulee nyt ihan hirveä hehtaarikommentti, pahoittelut siitä.

    Meilläkin täällä kotona on aika perinteinen roolien jako tiettyjen asioiden osalta, joka tarkoittaa käytännössä sitä että mies vaihtaa autoon renkaat ja minä huolehdin puhtaat verhot ikkunaan. Mutta ne asiat on paljolti tuon tasoisia, sinänsä ne kotityöt meillä kuuluu kyllä kaikille. Myös niin parisuhteessa kuin vanhempinakin ollaan tasa-arvoisia. Asioista päätetään yhdessä, ja vastuu esimerkiksi lapsista on yhtä lailla molempien.

    Meillä näitä kysymyksiä ei ole niinkään mietitty päiväkotiin liittyvien asioiden kautta, kun meillä mä olen esim. työpaikan sijainnin vuoksi ollut se ”luonnollisempi” ensikontakti, mutta kyllähän ympäristö luo tähänkin asiaan omat paineensa. Minä en voi esimerkiksi ymmärtää ihan millään tätä ihmeellistä systeemiä, joka ”täällä päin” tuntuu vallitsevan monessa perheessä: mies ilmoittaa, että minä lähden nyt kalaan/metsälle/harrastukseeni/kaljalle. Ja nainen taas kysyy, että onko sulla jotain, voinko minä mennä, oletko sen aikaa lasten kanssa. Tämä on asia, jota ei mun mieskään ymmärrä; tosin ollaan luultavasti molemmat sen luontoisia, että kummankaan mielestä tuollainen ”Minä menen, hoida sä nää hommat”- tyyppinen kuvio ei pidemmän päälle toimisi, eikä sitä siksi halua tehdä toiselle. Mutta siis mieskin on useat kerrat kummastellut ääneen, että miten tuo oikein voi mennä noin.

    Toinen asia, missä nämä rooliodotukset huomaa, on tilanne, jossa vaikkapa minä naisena lähden viettämään aikaa itseni tai ystävieni kanssa vaikkapa kokonaiseksi päiväksi tai illaksi. Keskimäärin olen menossa ehkä kerran kuussa, mutta silti aina löytyy joku, joka taivastelee. Että miten se X oikein jaksaa. Miten se nyt saa nukuttua. Väsyyköhän se nyt liikaa? Tuo on sekä huvittanut, että onnistunut loukkaamaan. Huvittanut siksi, että ihan samalla tavalla se X nyt saa kotona nukuttua kuin tähänkin asti ja ihan yhtä hyvin se siellä kotona pärjää kuin minäkin. Loukannut, koska ei minultakaan kukaan ole kysynyt että jaksanko ja pärjäänkö minä nyt varmasti. On vain oletettu, että pärjään. Ja pakko on ollutkin. Joku kumman myötäelämisen taito perheenäitejä kohtaan tuntuukin siis puuttuvan osalla ihmsisitä täysin, vai lieneekö se sitten jotain vanhempien aikojen perua, kun miesten ei oletettu juuri osallistuvan perhe-elämään paitsi viljelemällä pirttiä ja istumalla valmiiseen pöytään… En tiedä.

    Kolmas tyyppi tilanteesta, missä nämä miehen ja naisen oletetut roolitukset näkyy mun mielestä hirveän selvästi, on tilanne vaikkapa sukulaisten luona kyläillessä. Tiedäthän: on kesä ja kärpäset ja saunanpesään tuikataan valkea. Tulee ilta, ja sauna jatkaa lämpenemistään. Sitten sanotaan, että sauna alkais muuten olla valmis – jospa me miehet tästä lähdetään saunaan, niin sä voit mennä nukuttamaan nuo lapset. Sitten se saunominen kestää… ja kestää… ja kestää niin turkasen kauan, että siinä vaiheessa kun ehkä vielä voisi ajatella menevänsä sinne saunaan, a) et enää jaksa tai b) kiuas ehtikin jo sammua, oho. Nää aloitteet tällaiseen ei tosin tule minun mieheltä, vaan joltain sukulaiselta (joka siis saattaa olla yhtä hyvin niin mun kuin miehenkin suvusta). Eikä siinä mitään, kyllä mä ne lapset nukutan ja suon mielelläni miehelle sen rauhallisen saunahetken miehisen keskustelun merkeissä. Joo. Mutta ehkä minä haluaisin myös lomallani käydä ottamassa ne pienet löylyt enkä vain tulla usutetuksi jotenkin automaattisesti ”mennä nukuttamaan lapsia”. Entä, jos minä naisena sanoisinkin että me mennään tästä tämän Sirkka-Liisan kanssa nyt saunomaan ja aiotaankin saunoa seuraavat kuus tuntia, laitapas sinä nyt Reijo nuo teidän lapset nukkumaan? Musta vähän tuntuu, että Reijo ei välttämättä olisi ollenkaan mun kanssa samaa mieltä siitä, kuinka tilanteessa kuuluu toimia.

    En nyt tiedä, saatko pointista kiinni, kun on niin sekavaa sepustusta… Mutta tarkoituksena on ihmetellä sitä, että mikä oletus sekin on, että nainen on aina se, joka huolehtii ja hoitaa. Ja jos et ole se huolehtija/hoitaja, olet huono äiti ja vaimo ja mitä ikinä.

    Ja ennen kuin pääsen kunnolla vauhtiin, lopetan tämän tähän 😀 Mutta voisin palata asiaan omassa blogissani. Saisinko linkittää tekstisi sen yhteyteen?

    10.4.2018
    |Vastaa
    • Laura
      Laura

      Pahoittelut siitä, että julkaisin kommenttisi vasta nyt! Yleensä mulla tulee puhelimeen ilmoitukset uusista kommenteista, mutta tästä ei ilmoitusta ole tullut ja nyt vasta kirjauduin pitkästä aikaa blogiin.

      Kiitoksia mahtavasta kommentista ja oivallista pohdintaa kyllä tästä aiheesta. Se on kumma, miten nämä sukupuoliroolit ovat meissä niin syvällä. Tuo sauna-juttu on kyllä oivallinen esimerkki siitä, miten joku asia tuntuu ”normaalilta” vain tietyn päin eli jos nainen tekisi saman kuin mies, sitä ihmeteltäisiin.

      Jos olet vielä halukas pohdiskelemaan asiaa blogissasi, saat linkittää tekstini sen yhteyteen. Kuulisin kyllä mieluusti ajatuksistasi!

      9.6.2018
      |Vastaa

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *