Skip to content

Kirjoitan kirjoittamisesta

On hiljaista. Ulkona on valoisaa, mutta kello kertoo nyt olevan jo yö. Käyn vetämässä pimennysverhon alas ja teen pimeyden makuuhuoneeseen, jossa hohtaa nyt vain tietokoneeni kalpea valo.

Muu perhe nukkuu, mutta minä valvon. Painan kuulokkeet korvilleni ja annan musiikin viedä minut mukanaan. Sormenpääni hyppivät näppäimistöllä ja tekevät todeksi ne ajatukset, jotka päässäni pyörivät tällä hetkellä

Kirjoittaminen on ollut aina minulle tärkeää. Minulla on aina ollut vilkas mielikuvitus ja olen purkanut sitä paperille siitä lähtien kun opin kirjoittamaan. Ala-asteella olin aina pyytämässä opettajalta uutta vihkoa tarinoilleni, koska edellinen oli jo täynnä. Yläasteella vein äidinkielen opettajalle kansiollisen tarinoita arvioitavaksi. “Älä koskaan lopeta kirjoittamista”, hän sanoi minulle.

Silloin kun teknologia oli yksinkertaisempaa ja älypuhelimet vasta tulevaisuutta, kannoin mukanani paperia ja kyniä. Lomamatkalle pakkasin aina mukaan kansion, jossa oli ruutupaperia ja piirustuspaperia. Joskus maailmani muuttuivat piirustuksiksi tekstin rinnalle. 

Mielikuvituksen lisäksi paperille tuli vuodatettua tunteita. Runous tuli elämääni silloin kun vaikeudet olivat syvimmillään. Kun jäsennän runon säkeitä paikoilleen, jäsennän asioita myös sisälläni. Siitä johtuu, että olen kirjoittanut paljon runoja esimerkiksi kuolemasta. Se on minun tapani käsitellä asioita.

Vaikka kirjoittaminen on minulle todella tärkeää, se on joutunut liian usein väistymään muiden asioiden tieltä. Vähäinen vapaa-aikani menee perheelle tai ystäville. Jos voisin, ostaisin lisää tunteja vuorokauteeni ja käyttäisi ne tunnit kirjoittamiseen. 

Kevään kurssit ovat nyt ohi ja olen aloittanut kesälomani. Se tarkoittaa sitä, että olen kesän kotona lasten kanssa. Niin paljon kuin olen sitä odottanutkin, se on vaatinut totuttelua. Lapset ovat olleet iloisia, mutta hämillään muutoksesta, jossa aamuisin ei tarvitsekaan lähteä hoitoon. Minäkin jään mielelläni aamuisin kotiin, mutta päivän rutiinit ovat etsineet paikkaansa. Monelta menen lasten kanssa ulos? Entä monelta vetäydymme päiväunille? Nämä kaikki eivät asetu uomiinsa hetkessä, vaan vaativat aikaa.

Kesälomalle jäänti on siis ollut sekä helpottavaa että vaativaa. Eikä asiaa helpota se, että en ole voinut päästää vielä täysin irti opiskelusta. Käyn vielä tekemässä yhden kesätentin, jonka jälkeen voin hetkeksi hengähtää ja päästää langat käsistäni. Siihen asti joudun sovittamaan opiskelun tähän uuteen päivärytmiin.

Kun yhtäkkiä onkin aikaa istahtaa teekupin äärelle ja katsella ulkona riehuvaa tuulta, joutuu kohtaamaan itsensä pitkästä aikaa. Kun kiire ei sumenna ajatuksia ja vauhti sokeuta, sitä näkee ja kuulee kaiken taas selvästi. On aikaa ajatella, miettiä ja pohtia. Se saa mielen helposti solmuun.

Olimme menossa nukkumaan, kun huomasin kannattavani laturissa yöpöydälläni. Minulla on ollut tarkoituksena ladata kannettavani, mutta en ole saanut aikaiseksi ja siitä on ollut akku tyhjänä jo toista viikkoa. Nyt se kuitenkin oli siinä.

Mieheni oli tuonut sen siihen. Hän halasi minua ja sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa. Hän halusi auttaa sen verran, että minun ei tarvitsisi kuin ottaa kone syliin ja aloittaa.

Hiljainen talo ja kesäyö. Ulkona on valoisaa, mutta makuuhuoneessamme on pimeää. Vain läppärin kalpea valo ja musiikki kuulokkeista. Sormenpääni hyppivät kirjaimelta toiselle, tehden todeksi ne ajatukset, jotka pyörivät mielessäni. Minä kirjoitan kirjoittamisesta ja se tuntuu niin hyvältä!

Jaa:Tweet about this on TwitterShare on FacebookGoogle+

Kategoria: Minä

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *