Skip to content

Mielen arvet

Tänään on Maailman mielenterveyspäivä ja sen myötä sosiaalinen media on täyttynyt erilaisista tarinoista mielenterveyden ongelmien kanssa taistelemisesta. Sen innoittamana ajattelin kertoa nyt oman tarinani, vaikka ensin ajattelin, että se olisi liian rohkeaa. Juuri siksi tämmöisiä päiviä tarvitaan, että uskaltaisimme puhua ääneen niistä vaikeistakin asioista.

Olen ollut elämästäni lähes kymmenen vuotta koulukiusattu. Sain ensimmäistä kertaa turpaan ala-asteella. Yläasteella en osannut ajatella olevani pahasti koulukiusattu, sillä kaikkia ystäviäni kiusattiin jollakin tasolla ja osaa pahemmin kuin minua. Siksi pidin suuni kiinni ja kärsin hiljaa, vaikka minun olisi pitänyt sanoa jotain. Jotenkin sitä silloin ajatteli, että minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että minun päälleni ei vaikkapa syljetä.

Hiljaisuus ja asiasta puhumattomuus ei kuitenkaan auttanut estämään kiusaamisesta johtuvia ongelmia. Kun olin lukiossa, nukuin öisin enää vain 2-4 tuntia. Saattoi olla päiviä, jolloin en muistanut aamustani mitään, koska olin niin väsynyt. Mielialani oli todella huono ja kotona päivän paineet purkaantuivat niin, että raivosin vanhemmilleni. Unettomuuden vuoksi minulla oli usein migreeni ja söin miten sattuu.

Lukiossa rohkaistuin menemään terveydenhoitajan puheille. Mainitsin hänelle mielialastani ja unettomuudestani. Kohdalleni sattui kuitenkin se terveydenhoitaja, joka ei tällaisia asioita osannut hoitaa. Hän sanoi, että mielialani huonous johtui siitä, että pikkuserkkuni oli kuollut lähiaikoina. Hän myös sanoi, että minä olin valinnut masennuksen.

Tämä kohtaaminen sai minut sulkeutumaan entistä enemmän. Nyt uskoin yhä enemmän siihen, ettei minulla ollut oikeutta valittaa. Olihan joku muukin minulle aiemmin sanonut, että minun pitäisi olla vain kiitollinen kaikesta, mitä minulla on.

Kaikesta tuli selviytymistä. Muistan seisoneeni bussipysäkillä ja miettineeni, että mitä jos en enää jaksaisi. Jos vain romahtaisin siihen paikkaan, enkä enää nousisi. Laskin päiviä siihen, että pääsisin pois lukiosta. Se olisi minulle uuden elämän alku ja pystyisin jättämään kaiken roskan taakseni.

Olin naiivi, koska kuvittelin, että vuosia kerääntynyt taakka häviäisi hetkessä. Olin maailman huonointa seuraa: Olin keskittynyt vain omaan huonoon olooni. Olin huono ystävä, sillä jaksoin hädin tuskin kannatella itseäni eteenpäin. Olin oppinut patoamaan tunteitani ja piilottelemaan pahaa oloani, mutta esimerkiksi alkoholia juodessani se kaikki myrskysi ulos. Yleensä illat päättyivät siihen, että itkin kaikki itkuni ulos. Toisaalta se helpotti oloa, mutta toteutustapa oli väärä.

Olin 19-vuotias kun tapasin mieheni. Vieläkin ihmettelen, miten olemme koskaan päätyneet yhteen, koska en todellakaan ollut sitä parhainta seuraa. Muistan, kuinka kerran istuin mieheni autossa ja itkin pää kojelautaa vasten. Kerroin hänelle, että haluaisin vain kuolla pois, sillä elämällä ei ole minulle mitään annettavaa.

Ilmeisesti mieheni näki minussa kuitenkin jotain, mitä itse en nähnyt. Kaikesta huolimatta minun ongelmani eivät ajaneet häntä pois, vaan hän hyväksyi ne osana minua. Mies kuitenkin rauhoitti mieltäni. Huomasin, että opin nukkumaan paremmin ja mielialakin kohosi. Silti ongelmat eivät kuitenkaan kadonneet kokonaan.

Kun aloitin ammattiopinnot, tykkäsin opiskelusta todella paljon. Meillä oli todella hyvä yhteishenki luokkamme kanssa ja koulupäivät olivat hauskoja. Yhtäkkiä aloin oireilemaan uudelleen. Nyt oireilu tapahtui sunnuntai-iltaisin nousevana ahdistuksena ja unettomuudella. Saatoin vain makoilla sängyssä ja itkeä. Jossakin vaiheessa mieheni ehdotti, että hankkisin jonkinlaista apua. Hänen mielestään olisi hyvä ajatus jutella jonkun ulkopuolisen kanssa.

Aluksi hylkäsin ajatuksen heti, sillä mielessä oli yhä lukion terveydenhoitajan kurja kommentti. Silti jäin kuitenkin miettimään asiaa, koska se oli ensimmäinen kerta, että joku minulle läheinen ehdotti asiaa.

Päätin käydä ammattiopiston terveydenhoitajan puheilla ja kysyä hänen mielipidettään asiaan. Kävi kuitenkin niin huono tuuri, että tuttu terveydenhoitaja olikin koulutuksessa ja sijaisena toimi ammattikorkeakoulun terveydenhoitaja. Hylkäsin hetkessä kaikki suunnitelmani. Kuitenkin minusta tuntui, että jos en tee asialle nyt, en tee sitä koskaan. Niinpä menin rohkeasti ammattikorkeakoulun terveydenhoitajan puheille.

Hän kuunteli ystävällisesti asiani ja sanoi, että hänen mielestään minun olisi hyvä käydä mielenterveyspolilla. Hän soitti polille minun puolestani ja sen lisäksi varasi minulle ajan omalle ammattiopiston terveydenhoitajalle, jotta hänkin olisi jatkossa tilanteesta tietoinen. Asia oli siis nytkähtänyt eteenpäin, ensimmäistä kertaa ikinä.

Ammattiopiston terveydenhoitaja puhkesi itkuun kesken tarinani. Säikähdin sitä todella paljon. Silloin ymmärsin ensimmäistä itse, että nämä asiat olisi pitänyt käsitellä jo paljon aikaisemmin. Terveydenhoitaja pyyhki kyyneleitään ja ihmetteli, että miten ihmeessä olen kestänyt kaiken yksin. En osannut vastata kysymykseen.

Aloin käymään mielenterveyspolilla säännöllisesti. Siellä oman mielenterveyteni tilanne valkeni entisestään. Sain elämäni ensimmäiset nukahtamislääkkeet ja masennusdiagnoosin. Kävin myös terapiassa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että sain puhua kaikki ne asiat ulos, joita olin kerännyt sisälle vuosia.

Vaikka olen saanut ammattiapua ongelmiini, ne eivät silti koskaan poistu täydellisesti. Olen hyväksynyt sen, että unettomuus ja jonkin asteinen masennus tulevat aina olemaan osa elämääni. Suurin ero on kuitenkin siinä, että nykyään osaan käsitellä näitä asioita. Muutama uneton yö ei aiheuta enää paniikkia siitä, että koko elämä suistuu raiteiltaan. Nykyään totean tyynesti, että näitä tulee joskus ja alan työstämään asiaa. Unettomuus ja masennus ovat niitä paskamaisia kavereita, jotka välillä tulevat kylään sotkemaan paikkoja. Kun tunnistaa omat oireensa ja osaa käsitellä niitä, eivät ne saa enää otetta.

Kategoria: Minä

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *