Skip to content

Onko tuuli laulanut aina näin kauniisti?

Olen aina vihannut kevättä. Yleensä elämässäni ne kaikista ikävimmät tapahtumat ja ajanjaksot ovat aina ajoittuneet keväälle. Liian monta kertaa olen seisonut ikkunan edessä sulkemassa sälekaihtimia, ettei ulkoa tulviva valo tavoita minua. On ollut helpompi sulkeutua hämärään oman ahdistuksensa kanssa, kun antaa valonsäteiden valaista rikkinäisen ihmisparan. Eikä kaikki ole ollut pelkästään henkistä taakkaa, sillä lisääntynyt auringonpaiste saa keväiset hanget hohtamaan niin kirkkaina, että migreenini villiintyy aina keväisin.

Keväästä on tullut mörkö, jonka kohtaamiseen alan valmistautumaan jo alkuvuodesta. Tiedän, että vapun kohdalla yleensä jo helpottaa. Maalis- ja huhtikuu yleensä minulle vaikeimmat kuukaudet. Silloin tuntuu, ettei kesä tule ikinä.

Tänä vuonna tiesin, että kevät olisi opiskeluiden suhteen tavallista rankempi, koska aloittaisin aineenopettajaopintoni. Opetusharjoitteluni osui tänä vuonna juurikin noille kriittisille kuukausille, mikä aiheutti etukäteen pelkoa omasta jaksamisestani. Tähän soppaan lisättiin vielä muuttunut asumistilanne, joten ennakko-oletukseni keväästä eivät olleet kovinkaan hyvät. Mitä kevät toisi tänä vuonna mukanaan? Miten ihmeessä jaksaisin kesään asti?

Kävikin kuitenkin niin, että kevät yllätti minut – positiivisesti.

Maaliskuun lopulla lumihanki oli muuttunut vetiseksi sohjoksi. Suuret vesilammikot olivat vallanneet pyörätiet niin, että jalankulkijan joutui todella varomaan askeleitaan. Satunnaiset mustat läiskät asfalttia tuntuivat oudolta, sillä yhtäkkiä askel kulki hetken tukevana, ilman pelkoa liukastumisesta. Kävellessäni harjoittelukoululle aurinko hyväili kasvojani ja kuin huomaamatta suuni vääntyi hymyyn: Kevät!

Työtaakka oli suurempi kuin koskaan ja opiskeluympäristö oli muuttunut tutusta yliopistosta vieraaseen harjoittelukouluun, mutta silti keväälle tyypillinen masennus ja ahdistus loistivat poissaolollaan. Tuona maaliskuisena päivänä harjoittelukoululle kävellessäni mieleeni tulvahti outo ajatus: Tältäkö tuntuu olla normaali? Tämmöistäkö elämä on niillä, jotka eivät kanna mukanaan henkistä taakkaa?

Yhtäkkiä havahduin siihen, että kaikki elämäni peruspalikat tuntuivat olevan kunnossa. 15 vuotta kestäneet uniongelmat olivat muuttuneet tasaiseksi, säännölliseksi unirytmiksi. Vaikka vielä silloin tällöin turvaudun melatoniiniin, ei jaksamiseni ollut silti sen varassa. Välttämättömyydestä olikin tullut apuväline.

Tänä keväänä olen nukkunut myös ensimmäiset oikeat päiväuneni. 30 vuoden ikään asti päiväunet ovat olleet minulle jotain sellaista, mihin en ole kyennyt – tai jos olenkin onnistunut nukahtamaan kesken päivän, en ole enää päässyt sängynpohjalta takaisin ylös. Nyt kuitenkin kykenen nukkumaan lyhyet päiväunet ja jatkamaan päivääni unien jälkeen aivan normaalisti. Se tuntuu ihmeelliseltä, että pystyn paikkaamaan liian lyhyeksi jääneitä yöunia päiväunilla ja saamaan jaksamiseni niin nopeasti takaisin raiteilleen.

Kevään aikana olen myös löytänyt sellaista itsevarmuutta, jonka olemassaolosta en ollut edes tietoinen. Tiesin jo etukäteen, että opettamisen aloittaminen tarkoittaa minulle esiintymisjännityksen käsittelemistä ja esiintymiseen liittyvien pelkojen kohtaamista. Opettajan työ kun sattuu olemaan yhdenlaista esiintymistä. Minut kuitenkin yllätti se, että jännitys katosi todella nopeaa. Ensimmäinen tunti meni kädet täristen ja hikoillen, mutta jo toisella tunnilla oma itsevarmuus oli aivan toista luokkaa. Toki nämä asiat tulevat syksyllä minua uudestaan vastaan uusien haasteiden ja opetettavien luokkien myötä, mutta kevään harjoittelu kehitti minua jo valtavasti näiden asioiden suhteen.

Itsevarmuuden myötä myös sosiaaliset tilanteet ovat muuttuneet aivan erilaisiksi. Yleensä olen tottunut siihen, että sosiaalisissa tilanteissa päässäni pyörii valtava paletti erilaisia epävarmuustekijöitä. Tuntuu kuin minun ja keskustelukumppanin välillä olisi muuri, joka estää minua toimimasta täysillä. Nyt tuo muuri on kuitenkin kadonnut. Olen kyennyt olemaan oma itseni ja keskustelemaan täysin rennosti.

Kun kaiken tämän niputtaa yhteen, voin todeta, että tämä kevät on ollut mullistava. Olen kehittynyt valtavasti ja löytänyt itsestäni uusia puolia. Opetusharjoittelun myötä olen aloittanut oman ammatti-identiteettini rakentamisen ja tiedän, millaiseksi opettajaksi haluan tulla. Mikä tärkeintä, olen löytänyt intohimon opettamista kohtaan.

Tähän loppuun kirjoittamani runo. Tämä runo on toinen osa runoparista, jotka nimesin kirjoittamishetkellä mustaksi ja valkoiseksi. Musta kertoi siitä masennuksen syvimmästä hetkestä, jolloin kaikki toivo oli mennyt. Vastapariksi sille kirjoitin valkoisen, joka taas oli mielikuva siitä hetkestä, jolloin masennus olisi voitettu. En tiedä, voiko masennusta koskaan todella voittaa. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että mieleni on saavuttanut vihdoin jonkinlaisen rauhan 15 vuoden taistelun jälkeen.

Milloin linnut lähtivät pakoon
tätä hyytävää kylmyyttä
tämä talvi on kestänyt
jo yhden ihmiselämän verran

En ole liikkunut mihinkään
silti kaikki näyttää uudelta
haalistuneet valokuvat
heräävät henkiin kuva kerrallaan

Onko tuuli laulanut aina näin kauniisti
vai olinko se minä
joka ymmärsi tuulen sanat väärin
ehkä en ollut valmis kuuntelemaan

Säästin kesän viimeisen kukan
muistoksi, toivoksi
jos joskus unohtaisin
mitä silloin jätin taakseni

En tarvitse sitä enää
sillä nyt muistan
ja pian nuo muistot
muuttuvat todeksi

Näetkö rakkaani
tuolta ne vihdoin tulevat
linnut palaavat
takaisin kotiin

Kategoria: Minä

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *