Skip to content

Syystuuli

Uskomatonta, että olen kirjoittanut blogiin viimeksi toukokuussa. Toukokuussa ajattelin kesän olevan täynnä aikaa ja energiaa, jolloin myös kirjoittaminen olisi sujunut helpommin. Kuitenkin koko kesä lipui sormieni välistä aivan huomaamatta. 

Syy siihen oli osittain siinä, että miehelläni ei ollut lainkaan kesälomaa. Ne harvat lomapäivänsä hän käytti siihen, että pääsimme käymään kesälomareissulla. Muuten kesä oli kotiäitinä olemista, johon yhdistin vielä muutamia kesäopintoja. Eipä tuolla yhdistelmällä ehtinyt paljoa vapaa-aikaa vietellä.

Tiesin jo etukäteen, että syksy tulisi olemaan raskas. Kevään opetusharjoittelu oli jo melkoista hulinaa, mutta tänä syksynä työtaakka on kasvanut sekä opetusharjoittelussa että muiden opintojen osalta. Onneksi kävin alkusyksystä juttelemassa opettajan kanssa ja sain sysätä kaikki ajatukset gradusta ensi keväälle. Yksi asia vähemmän mietittäväksi tässä kaaoksessa.

Kiire opintojen äärellä tarkoittaa tietysti myös sitä, että olen yhä tiukemmin kiinni yliopistossa. Minun tapauksessani se tarkoittaa samalla myös toisessa kaupungissa oloa ja etäisyyttä ns. oikeaan kotiin. Arkeen on tullut muutoksia myös siltäkin osalta, että jaan kakkosasuntoni tällä hetkellä kämppiksen kanssa. Kämppiksenä on onneksi sukulaistyttö, joten ihan ventovieraan kanssa ei tarvitse pientä kotikoloani jakaa.

Olen yllättänyt itseni viime aikoina miettimästä uraa. Olen käynyt päässäni läpi erilaisia kuvia siitä, mitä mahdollisesti voisin tehdä opintojeni jälkeen. Tietysti päällimmäisenä mielessä on opetushommat, mutta ajatukset eivät ole jääneet vaan siihen. Olen uskaltautunut miettimään myös polkua, joka ei ole se lähin tai helpoin vaihtoehto. Tämä on kai ensimmäinen kerta, että kykenen näkemään itselläni jonkinlaisen uran. Eikä se ole vain välttämätön paha, vaan nämä haavekuvat sykkivät mielessäni lämpiminä unelmina. 

Ehkä nämä ura-ajatukset ovat jatkumoa henkisen minäni vahvistumiselle? Kirjoitin keväällä itsevarmuuden kasvusta ja siitä, että sosiaaliset tilanteet eivät ole enää aiheuttaneet minulle sellaista ahdistusta, mitä ne joskus aiheuttivat. On kai luonnollista, että henkisen minän kasvu vahvistaa myös positiivisia ajatuksia tulevaisuudesta. Ajatus siitä, että maailma olisi yhä täynnä mahdollisuuksia minullekin, tuntuu kutkuttavalta. Se on motivoinut ja auttanut jaksamaan eteenpäin stressistä huolimatta.

Kun aamuisin kävelen yliopistolle, on yhä valoisaa. Hassua on, että lähtiessäni iltaluennolta kotiin, odotan ulkona olevan jo pimeää. Yllätyn aina, että ilta-aurinko valaisee vielä lehtien värittämää asfalttia. Tiedän, että pimeys on vielä tulossa. Silloin kaikki nämä kerätyt voimavarat ja haavekuvat joutuvat todellisen testin eteen. Toivotaan, että ne kantavat kaiken sen yli.

Kategoria: Minä

Jätä kommentti:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *